Näinä aikoina mieleeni on usein tullut V.A. Koskenniemen runo, "Yksin oot sinä ihminen, kaiken keskellä yksin. Yksin sä syntynyt oot, yksin sä lähtevä oot.."

En ole oikeastaan koskaan harrastanut varsinaisesti runojen lukemista. Itse niitä kyllä olen rustaillut jos jonkinlaisiin tilanteisiin, mutta se on aina ollut enemmän sellaista kevyttä sanoilla leikkimistä. äitini sen sijaan luki paljon runokirjoja ja säilytteli niistä löytämiään elämän totuuksia...Jostain sellaisesta minäkin tämän runon aikoinaan bongasin. Sitten, kun elämän rajallisuus alkoi hahmottua itsellenikin, tämän sunon merkitys kasvoi välillä todella suureksikin...aina silloin, kun kohtasin surun silmästä silmään, kaivoin tämän runon esiin...silloin peilasin sitä usein juuri päättyneen elämän tarinaan, siihen kaikkeen. mitä taustoista tiesin. Se on ollut yksi tapa käsitellä surua. 

Nyt kun korona teki tehtävänsä ikäihmisten eristäjänä, runo on usein putkahtanut mieleen nimenomaan ykinäisyyden kuvakulmasta.  Viime aikoina on paljon puhuttu myös siitä, että ihminen voi olla yksinäinen, vaikka ympärillä olisi miten paljon ihmisiä. Tunnistan senkin tilanteen oikein hyvin. Minullla on hyvin nuoresta pitäen ollut perhe ja sen lisäksi joukko hyviä ystäviä, mutta silti on ollut asioita, joiden kanssa olen ollut yksin ja joutunut selviämään omin eväin. Silloin nuorempana siihen sopeutui paremmin. Kun kuitenkin oli mahdollisuus joidenkin ihmisten kanssa keskustella asiasta tai keskittyä kokonaan muunlaisiin asioihin.

Kun ikää on tullut lisää, sitä huomaa, että ystävät ovat menneet menojaan, kuka minnekin...ulkomaille, muuttaneet niin pitkälle, ettei tapaaminen taajaan ole mahdollista tai sitten ovat jo menneet sateenkaarisillalle, jolloin heitä voi tavata enää muistoissa. Moni on kuollut ihan liian nuorena, näin sivusta katsoen. Eikä sillekään mitään voi. Pakko on tyytyä tosiasioihin. Samoin kun siihen, että osa ystävistä on fyysiselt' kunnoltaan sen verran huonossa kunnossa, että tapaamiset jäävät sen varaan, että minä lähden liikkeelle ja käyn katsomassa. Ja kun minulla on nyt oman kuntoni lisäksi huolehdittavana pojat, joilla alkaa olla ikääntymesen seurauksena myös vaikka mitä vivaa ja hankaluutta, jotka vaativat läsnäoloani, alkaa eristyminen olla aika täydellistä ja kaikki mahdolliset päätökset pitää tehdä yksin...Alkaa vähitellen vähän ahdistaa...

Juuri äsken pihassa poikkesi "lumimies", joka tekee pihan lumityöt tämän talven ajan. Tämä käynti oli ensimmäinen ja hän totesi, ettei uskalla sillä auralla, jolla tuli, ottaa koko pihaa, kun siinä on pieni  kivetys, joka saattaa vaurioitua liian isosta aurasta, joten hän hoitaa asian huomenna tavallisella lumikolalla. - Hyvä, että tuntuu olevan ammattimies asialla! Ja hyvä, ettei juuri nyt ole minkäänlaista pakkoa mennä yhtään mihinkään.

Pikkuisen olen mietiskellyt sitäkin, miten eri tavalla ihmiset suhtautuvat omaan yksinäisyyteensä.  Jos nyt sanon mielipiteeni, että naiset selviävät siitä yleensä paremmin, olen varma, että joku älähtää. Mutta kun katson taakse päin, näen useamman miehen, jotka ovat lähes seonneet, kun ovat jääneet yksin. Mutta en tunne yhtään naista, joka ei olisi keksinyt jotain keinoa selättääkseen yksinäisyyden. Joku kuuntelee musiikkia yötä päivää ja matkustaa siinä samalla menneeseen maailmaan ja muistoihin, mitä kaikkea kivaa on tapahtunut, toinen on keksinyt itselleen aivan uuden harrastuksen, joka täyttää hänen maailmansa positiivisella energialla, joku on alkanut kiertää maailmaa, eli tekee yhä uusia ja uusia matkoja paikkoihin, joista on aina unelmoinut, mutta ei ole ehtinyt aktiiviaikanaan niihin matkustaa. Joidenkin kohdalla ihmettelen, mistä he saavat kasaan tarvittavan rahamäärän näiden unelmien toteuttamiseen ja toisaalta, kun oma liikuntakykykin on joillakin lähes olematon, jopa pyörätuolipotilas, mutta lennoille ja mailmaalle he aina pääsevät jotenkin  lähtemään. Ja matkoja varataan vuodeksikin eteen päin! -  Ehkä minulla on vielä oppimista noissakin asioissa!

No, tässä sitä nyt kuitenkin itsekin taaperretaan, päivä kerrallaan. Välillä hammasta purren, välillä turhautuneena  siihen, että edes nuoriso ei jaksa/viitsi vanhusten luona vierailla...ymmärrän toki heidän kiireensä, mutta he eivät ymmärrä, että meidän aikamme  käy pitkäksi, kun ei mitään mukavaa tapahdu ja toisekseen meidän aikamme käy väistämättä vähiin, ja sitten ei ole enää mahdollista jutella ja kysellä mitään...sitä ei tämän päivän keski-ikäisetkään tahdo ymmärtää, saati sitten nuoremmat. Eipä silti, en tätä asiaa itsekään ihan täysin ymmrtänyt, ennen kuin itse siiten käytännössä törmasin. En siis voi ketään asiasta syyllistää! Voin vaan toivoa, että joku/jotkut havahtuvan asialle, enne kuin on myöhäistä.

Ulkona on jo ihan pimeää...Enää ikkunasta ei näe edes hevosaitausta, saati hevosia tai mitään muutakaan. Mustarastaatkin ovat etsiytyneen jonnekin suojaan nukkumaan ja tintit ovat paenneet kuka mihinkin pesään tai koloon odottamaan aamua ja ruuan hakua. Onneksi pakkanen vähän hellitti ja enää ei ole kuin pari astetta miinuksella. Ehkä tarkenevat nyt päivän tankkauksen avulla taas uuteen aamuun...Pihalla ylölläkin vieraillut metsäkauriskin varmaan jossain yrittää torkkua ja lähtee taas etsimään ruokaa hetken päästä...olen miettinyt, että mitä ihmettä sille voisin jonnekin tarjolle laittaa...pitää varmaan alkaa googlailemaan sen elämäntapoja....

Omasta ja yleisestä sairaanhoitotilanteesta johtuen, seurantaani siirrettiin ja siittettiin kuukaudesta toiseen. Kyseessä oli tähystys, jota ihnhoan todella paljon. Minulle on tehty se kerran ilman nukutusta ja olen sen jälkeen kieltäytynyt ilman nukutusta tehtävästä mahalaukun tähystyksestä systemaattisesti, mutta tällaisen sairauden jälkeen seurantaa nyt vaan tehdään, ettei mitään ikäviä yllätyksiä enää tulisi. Minulle tähystys on tehty nyt jo ainakin neljä kertaa ja vaikka siis suurin osa on tehty nukutuksessa, niin aina voi kuitenkin tapahtua jotain yllättävää, kuten esimerkiski se, että kerran toimenpiteen aikana minulta katosi yksi hammas!  Se oli vaan katkennut letkujen ja kameran käsittelyn aikana ja ilmeisesti päätyi kenenkään huomaamatta mahaani...Nyt kaikki meni kuitenin taas ihan hyvin, mitä tulee lääkäreiden ja hoitohenkilöstön toimintaan.

Kuten kaikki tiedämme, Mielahdessa on pula vähän kakesta. Lääkäreistä, hoitajista ja ties mistä, joten kaikki toimenpiteet on tosi tiukasti aikataulutettuja ja se johtaa siihen, että joihinkin toimenpiteisiin ja tutkimuksiin otetaan hiukan ylimääräisiäkin potilaita.... tällä varaudutaan siihen, että joku , jolle on aika varattu, ei tulekaaan tai nukkuu pommiin tms. Yhtään aikaa ei siis jätetä käyttämättä! Tämä oli tilanne nytkin. Meitä oli aamulla 6 potilasta samalla ajalla. Se tietenkin tiesi jonottamista itse toimenpiteeseen. 

Minä olin lievästi sanoen väsynyt, kun piti lähteä kohti sairaalaa jo puoli seitsemän aikaan aamulla. Harmitti tytön puolesta, joka joutui lähtemään kaupungista meille jo ennen kuutta!- SItä kun on eläkkeellä, on tottunut, että voi nukkua ihan hyvin aamulla ainakin yhdeksään saakka, niin ei oikein edes luota herätykseen aamu viideltä! 

Kun tulimme tytön kanssa odotustilaan, siellä istui ennestään yksi ihminen. Vanhempi mies. Istahdimme häntä vastapäätä odottelemaan. Hetken kuluttua sinne tuli myös vanhempi nainen, jolle mies teki tilaa viereensä ottamalla  reppunsa pois sohvalta. Nainen ehti tuskin istua, kun mies kutsuttiin sisään. Heti perään hänen paikalleen tuli vanhempi nainen, joka käynnisti heti keskustelun: " Mitä taille kaikille täällä tehdään?!" - Vilkaisimme tytön kanssa toisiimme hiukan hämmästyneinä, mutta emme kumpikaan vastanneet mitään. Nainen vastapäätä katsoi myös hiukan ihmeissään ja vastasi sitten, ettei olle kyllä ajatellut näin jukisesti avautua diagnoosistaan...Toinen jatkoi sitten siihen, että niin, mutta kun hänellä on nyt todettu sellainen syöpä, ettei hän voi syödä oikein mitään ja nyt tutkitaan sitten voidaanko  hänelle tehdä jonkinlainen ´pallolaajennus, että hän voisi edes jotain syödä.... jonka jälkeen ensimmäinen nainen alkoikin avautua hänelle tehdystä ruokatorvan laajennuksesta ja sanoi, että hänelläkin tilanne oli paha, mutta nyt hän on kutenkin pystynyt jotain liemiruokia syömään --- Sitten pääsin sisään, tarkkailuun ja odotteluun... Olin tyytyväinen. Nyt saisin hetken aikaa varmasti vaikka nukkua, kun niiden ka´hden naisen kovaääninen keskustelu ei häiritsisi... Niinhän minä luulin. Vaan kuinkas kävikään! Molemmat naiset tulivat samaan, verhoilla eotettuun isoon odotustilaan ja jatkoivat vierekkäisissä looseissa sairautensa eri vaiheita kertomaan. Tällä kakkosena tulleella naisella oli vielä ihan kamalan kova, kimittävä ääni. Eli se siitä rauhasta!

Puolitoista tuntia siinä oli sitten pakko kuunnella vaikka mitä selvitystä ja lopuksi tämä kakkosnainen oli jo ihan hysteerinen ja vaati päästä ennen kaikkia muita toimenpiteeseen, kun hänen tilanteensa oli niin eritysien paha ja hankala ja hän ei enää yhtään kestäisi odottelua! Välillä nainen pomppasi ylös vuoteeltaan ja säntäili pitkin ja poikin huoneessa. hoitajat yrittivät vähän rauhoitella, mutta ääni vaan kohosi ja hän vaati päästä heti tutkittavaksi. Lopulta jopa esitti meille muille, että eikö nyt kukaan meistä voisi antaa hänelle omaa vuoroaan, että hän pääsisi tästä tuskasta. - Hoitaja selitti ihan kärsivällisesti, että jokaisella meillä on juuri tähän potilaaseen ja hänen ongemaansa erikostunut lääkäri, joten vaihtaminen ei vaan onnistu, koska ei ole mitään järkeä, että jos ongelma on ruokatorvessa, sitä tutkisi vaikka kohtusyöpään erikoistunut lääkäri!

Toisaalta raivostutti, mutta myös vähän säälitti. Henkilötunnuksen kailottaminen isoon ääneen aiheutti sen, että minäkin tulin tietämään, minkä ikäinen tuo hysteerinen nainen oli. Vain vuoden minua nuorempi! Mietin, miten ihminen on voinut elää 75 vuotiaaksi niin, ettei ole vielä ymmärtänyt, että me kaikki kuolemme joskus. Että emme ole ikuisesti täällä...kaikki nämä nyt tutkimuksissa olleet ihmiset olivat sen tosi asian edessä, että heillä joko oli ollut joku syöpä tai heillä oli nyt epäily siitä, että joku muutos voisi olla pahanlaatuinen...kaikki olivat vanhempia ihmisiä ja suhtautuivat tätä yhtä lukuunottamatta asioihin varsin rauhallisesti...aikuismaisesti...

Minun vuoroni tuli mennä tutkimukseen,joka sujui siis hyvin joka suhteessa ja tuloskin oli hieno: seuraava kontrolli vasta neljän vuoden kuluttua! - Kysyin lääkäriltä, että luuletko, että olen silloin vielä hengissä? - Hän katsoi vähän hämmästyneeb näköisenä ja totesi, että mikä ihme sinut tappaisi?! Joten...nautitaan nyt sitten taas kaikesta, mitä elämällä on vielä tarjottavana!  En kuitenkaan  koskaan saanut tietää, miten sille hysteerikolle oli käynyt. Mietin  edelleen, miten joku  on voinut selvitä elämästä niin, ettei ole ymmärtänyt ihmisen elämän rajallisuutta ja toisaalta, miten ihmeessä sairaanhoitajat ja lääkärit jaksavat päivästä toiseen tehdä omaa työtään ja siinä sivussa lohduttaa ihmisiä, antaa neuvoja ja kannustaa hankalisssa tilanteissa, pitää tosiasiat tosiasioina ja hoitaa jokaista kankkäränkkääkin mahdollisimman hyvin ja ihmistä kunnioittaen...- Luojan kiitos, ettei minusta koskaan tullut lääkäriä, tai hoitajaa! 

Sain pari päivää sitten valmiiksi taas yhden askarteluprojektin. Etsiskelin puisia viinipullolaatikoita, kun keksin, että niistä saisi maalaamalla kivoja, edullisia joulumuistamisia perheelle ja läheisimmille ystäville. Sain kolme sellaista laatikkoa Sirppikseltä, yhdeltä politiikasta mukaan jääneeltä ystävältä ( Ihan totta, politiikastakin voi siis jäädä myös ystäviä, ei vaan vihollisia!) kauan sitten ja ne kulkivat työhuoneeni nurkassa muovipussissa, kunnes etsin sieltä nurkasta jotain ihan muuta ja laatikot tulivat vastaan... pyörittelin niitä käsissäni ja lopulta alkoi  pieni ideanpoikanen pyrkiä maailmaan...jess! Niistähän saisi kivat jutut pukinkonttiin! - Tuumasta toimeen, ja aika äkkiä sain pohjamaalaukset tehtyä ja yhden laatikon valmiiksi asti. Sitten iski ahneus. Piti saada lisää laatikoita! Se ei kuitenkaan ollutkaan ihan yksinkertaista. Kävi ilmi, että ei niitä viinakaupista noin vaan saanut. Ei ostaen, eikä edes tilaten. Niitä kuulemma tilataan joskus ennen joulua, jos tilataan...kun se ov vähän sellainen erikoinen tuote: jotkut haluavat sen viinipullonsa ehdottomasti ilman laatikkoa ja sitten sen jäävät myymälän riesaksi....Voi pyhä jysäys! Anna mun kaikki kestää! ja kestänhän minä!

Luova minäni ei kuitenkaan tyydy mihin tahansa ja keksin, että Sinellissä myydään askarteluun vaikka mitä, siis sinne! -Se Sinellin myymälä, jossa tykkään asioida sijaitsee vaan eika pitkällä täältä Talmasta, enkä mitenkään halunnut lähteä sinne ajelemaan. Pari päivää tuskailin ja sitten välähti.- Onhan tuollaisella liikkeella varmasti verkkokauppakin! - Niin onkin! Siis sinne vaan, tietokone on keksitty!

Tilasin yhteensä 13 eri kokoista puista rasiaa. Osa hyvin pieniä, osa vähän isompia ja osa vähän pienen kirjan mallisia. Siinä sitä urakkaa riittikin, kun ne kaikki sain maalattua ja lakattua.Osalla niistä on jo osoite valmiina, mutta muutamia jää ylimääräiseksi, mutta vanha sanonta, "aika tavaran kaupitsee", pitää varmaan edelleen paikkansa, joten ei oteta niistä paineita! Ne kaikkein pinimmät ovat kivoja korurasioita esimerkiksi, ja tuollaiset kuvan pienet rasiat voivat kätkesä käytössä sisäänsä melkein mitä tahansa pikku tavaraa, jolla olisi ilman vakituista säilytyspaikkaa tapana unohtua ties minne! Ne kirjan malliset saavat näin alkuun sisälleen varmasti jotain jouluuun liittyvää, ennen kuin pääsevät pukinkonttiin. Se on sitten jokaisen oma asia, miten niitä jatkossa käyttävät.

Koko maalausprojekti oli niin kivaa ja rentouttavaa puuhaa, että voisin tehdä siitä pienen bisneksen! Valitettavasti käsityöstä ja taiteesta ei kukaan oikein mitään nykyisin halua maksaa, mutta jos niille löytyisi joku järkevä hinata, ettei kaikki jäisi omiin nurkkiin kuljeksimaan, niin voisin hyvin innostua tekemään niitä lisää! - Pistä viestiä, jos haluaisit itsellesi tai lahjaksi kaverille rasian tai kaksi!- Pitää muistaa kuitenkin, että tilaaminen Sinellistä ottaa muutaman päivän ja maalaamiseenkin menee pikkuisen enemmän kuin hetki! Ja joulu lähtestyy vauhdilla.

Nyt pitää lähipäivinä taas keskittyä kaikenlaisiin pakollisiin menoihin...labraa sun muuta tohinaa on taas tiedossa ihan omiksi tarpeiksi ja vähän toisillekin! - Pärjäilkää taas vähän paremmin kuin muut! JA pilkettä silmänurkkaan, ei tämä elämä ole mörököllejä varten!

Tyttöjen päivä, kuulemma. Kuitenkin näin jälkikäteen tuntuu, että paramminkin oli piru merrassa. Tai tietysti, jos vaihtaa kuvakulmaa, niin olihan se tyttöjen päivä, kun tytöt kaikkien hurjien kokemusten jälkeen kuitenkin vielä ovat hengissä ja jokseenkin hyvissä sielun ja ruumiin voimissa vieläpä. Siis selviytyjä ainesta!

Koko ruletti pyörähti käyntiin siitä, että aamulla, kun heräsin, vettä tuli kaatamalla. Tuulikin oli melkoinen. Katsoin säätiedot ja se lupasi koko päiväksi samaa soppaa. Olin luvannut viedä tytön hammaslääkärille.- Meillä on yhteinen hammaslääkäri, joka vastaaanottaa nykyisin niin keskellä Helsinkiä, että keskemmälle ei enää pääse: Aleksin ja Fabianinkadun kulmassa. Molemmat olemme jossain määrin liikuntaongelmaisia ja olemme tällaisesssa tilanteessa aina yrittäneet auttaa toisiamme niin, että toinen vie toisen vastaanotolle silloin, kun on tarvis. Koska pahimmassa tapauksessa autoa ei saa yhtikäs mihinkään. Etenkään nykyisin, kun Espa kavennettiin yhteen kaistaan ja parkkipaikat jäivät erilaisten terassien alle. Harmitti, että piti lähteä liikkeelle. Tyttö kyllä viestitti, että älä lähde, tää keli on kamala.- Totta, mutta olimme sopineet päivälle paljon muutakin ohjelmaa...piti käydä ostamassa koiranruokaa ja senioriöljyä tälle vanhenevalle koiralle, jolla on nyt sevästi jotain puutosta, kun karvaa lähtee tolkuttomasti ja iho kuivaa ja kutiaa...lisäksi, kun sen lenkit ovat nyt isännän sairauden myötä liki olemattomia, sen kynnet olivat niin pitkät, että ne piti saada leikattua ja joku on piilottanut sen kynsisakset, joten sellaisetkin piti hakea. Piti hoidella myös iso kasa kartonkia kierrätyspisteeseen, hakea ruokaa ja juomaa kotiin jne. jne. joten, päätin kuitenkin lähteä liikkeelle. Olihan minulla kuitenkin takanani satoja tuhansia kilometrejä ajokokemusta, enkä oikein osaa ajatella, etten selviäisi kesissä kui kelissä. Ja tytöläkin on jo pitkä ajohistoria ja hän on hyvä ja varma kuljettaja.

Yleensä, jos ajetaan stadissa, tyttö ajaa, ihan sen takia, että hän ajaa siellä päivittäin ja tietää suurimman osan tietöistä yms. häiriäistä, jotka siirtävät liikennettä pois totutuista reiteistä. Näin tehtiin nytkin.

Nyt saatiin invapaikka ihan hammaslääkärin oven edestä, joten jäin autoon odottelemaan. OLi jännää, miten välillä sade taukosi ihan kokonaan ja sitten yks kaks taas tuli niin kaatamalla vettä, että kävi todella sääliksi ihmisiä, jotka kulkivat kadulla, eivätkä päässeet mitenkään suojaan sateelta ja tuulelta, joka käänsi ympräi ja teki mitättömiksi niidenkin sateenvarjot, jotka yrittivät jotenkin sillä itseään suojata.

Kun pääasia oli hoidettu alki asioiden hoito. Käytyyi syömässä Redissä, kiinalaisessa. Minä en ollut koskaan käynyt siellä aikaisemmin. - Mitä minä sinne menisin eksymään ja ihmettelemään. Olen kuullut, miten valtava talo se on, joten liikuntarajoitteisena ihmisenä se nyt ei todellakaan ole ollut "must see" listalla.Ja nyt kokemusta rikkaampana voisin sanoa, että olin ihan "redi" häipymään sieltä mahdollisimman pian. - Ruoka oli huonoa: liha oli kylmää ja friteeratut ruuat samoin, kevätkääryleet eivät maistuneet oikein millekään, jälkkäriksi ei saanut perinteistä friteerattua banaania ja jäätelöäkään ei ollut kuin sukaata tai päärynää,  en ole kummankaan ystävä. Otin nyt sitten päärynää- Suurin osa jäi syömättä. Pepsimaxi oli jääkylmää, samoin vesi. Naurettiin, että niistä tulee aivojää. Seuraus: otimme kupin teetä. Se oli ainoa hyvä osa siitä ruuasta. - Se oli lämmintä!

Suurin osa asioista oli hoidettu ja lähdimme ajamaan kotiin päin. Kehä kolmosen kohdalla päätettiin poiketa Porttipuiston lemmikkikaupassa ja ajettiin pois moottoritieltä. Siitä alkoi tilanne, jossa oli kaikki suuronettomuuden elementit. Takana tullut auto ajoi aivan liian lähellä ja näytti siltä, että se vaan tulee kovempaa ja kovempaa, joten tyttä lisäsi vähän vauhtia, joka muuten oli jo hyvin sopeutettu normaaliin maantienopeuteen moottoritien jälkeen. Auto alkoi heittelehtiä täysin holtittomasti, teki pari piruettia kaksikaistaisella tiellä, työmatkaruuhkan keskellä, väistellen näitä autoja hiuksen hienosti ja tömähti lopulta kaiteeseen, mutta sittenkin vielä kaidetta vähän vaistellen, nokka tulosuuntaan! Siinä tytöt istuivat. Autojen torvet soivat ja valoja väläyteltiin, mutta meillä ei ollut mitään mahdollisuutta kääntyä oikeaan suuntaan, kun rekä keällä, että rampilla oli tuuhkaliikennE. Totesin titten työlle, että nyt on parasta soittaa hätänumeroon, että polisi tulee pysäyttämään liikenteen. Täältä ei voi nousta sitä itse tekemään, nuo autot jyräävät yli!  Saatiin tyhteys hätäkeskukseen ja sieltä kerrottiin, että oli tullut heille jo useampi soitto ja apuja on jo tulossa. Samassa joku pakettiauto ajoi meidän taakes ja pysähtyi. sieltä mies tuli kaiteen vieressä autolle ja kehotti meitä ajamaan auton vielä lähemmäksi kaidetta ja nousemssn sitten pelkääjän puolelta pis, etti kukaan aja autoa ja meitä tuusan nuusaksi. Ajettiin auto vielä vähän lähemmäksi kaidetta ja todettiin miehelle, että eihän täältä voi pois nousta, kun oveakaan ei mahdu avamaan!  JA jäätiin autoon istumaan. Samassa alkoi kuulua häytysajoneuvone äänet ja paikalle tuli paloauto, ambulanssi ja polii´si. Ambulanssimies tuli autolle ja toien loikkasi pysäyttämään liikenteen. Todettuaan, ettei meillä ollut mitään hätää, jatkoivat liikenteen pysäyttämistä ja poliisi tuli jututtamaan...puhallitti ja tsekkasi renkaat ja auton kunnon ja sitten siirryttiin saattueessa heidän perässään pois päätieltä, tien teunaan, jossa sitten selviteltiin tilannetta paremmin.Totsivat sitten, että meillä ei ollut vikaa, autossa ei ollut vikaa, oli vaan jostain syystä ( Mistä???) tosi liukas ramppi. Minä väittäisin, että siinä on ollut jotain öljyä tms. tielle kuulumatonta ainetta, jota ei voinut kosteasta tienpinnasta erottaa. Muuten homma ei taatusti siinä tilanteesssa olisi lähtenyt lapasesta! - Mutta milläs todistat, ja kukahan sen korvaisi?! Niin, että nyt on taas auto rutussa ja mieli maassa, mutta henkikulta kuitenin säilyi, samoin kun monen muun autoilijan, joita oma autoni todella hienosti väisteli. - Ensin ajattelimme, että oli vaan hyvä tuuri ja kuski, mutta kotona illalla kun asiaa ajattelin, tulin siihen tulokseen, että kaiken takana oli kuitenkin autoni turvajärjestelmä, joka puuttuu ajoon, jos eteen tai taakse tulee joku este, johon on vaara törmätä. Se on yksi niistä ominaisuuksista, joista autossani maksoin ylimääräisesti jo edellisessä autossani ja joka on yksi niistä asioista miksi minulla juuri tämä auto on. Olin sen havainnut todella toimivaksi lisävarusteeksi jo muutamaan kertaan peuraa, hirveä ja toista autoa väistellessä. Sitä ei vaan aina sillä tapahtumahetkellä muista, kun itsellä on täysi työ tilanteen hoitamiseksi. Olisi mielenkiintoista tietää, voisi tuon turvaominaisuuden dataa purkaa jotenkin jälkikäteen...tuossa tilanteessa oli  niin monta väistettävää autoa, että voisi olla valmistajan etu ko ominaisuuden markkinoinnissa/myynnissä tietää joku suhdeluku onnistumisille. Harmi, etten ole vielä ehtinyt hankkia pitkään suunnittelemaani autokameraa...siinä olsi nyt kunnon opetusvideo!

Tuossa eilisen aikana, ennen tätäpiruettisooloa, juteltiin tytön kanssa siitä, että nykyisin autoilijat eivät enää noudata oikein mitään liikennesääntöjä...päin puaisia valoja ajetaan  ihan suleislematta, vääärältä puolelta ohitellaan edessä ajavaa, nopeusrajoitaksen mukaan ajava autolija ohitetaan heti, un se jotenkin on mahdollista ja jos ei le niin koulataan väärältä puolelta... jne. Sanoinkin, että poliiseja ei välttämättä tarvitsisi liikenteeseen pistää isää, mutta tällaisille paljon tien päällä ajaneille ja ejaville seniorikensalaisille voisi antaa ikkunalla tutkan,jonka tiedoilla sitten poliisi lähettäisi sakkolput kaahailijoille muille piittaamattomille suhareille. Väitän, että siitä tulisi poliisille aika kivasti lisätuloja. Ja luulisi vapaaehtoisia senioreita löytyvän. itse ainakin olisi heti valmis yhteistyöhön vaikka ihan iman mitään muuta korvausta, talkoo hengessä!

Elisessä Hesarissa oli nimetön yleisönosastokirjoitus, joka nosti tunteet pintaan ja ajattelin, että niin paljon, kun olen kritisoinut nykymaailmaa ja ihmisten itsekeskeisyyttä ja ahneutta ja kehottanut ihmisiä pistämään hyvä kiertoon, niin hirveän vähän todellista auttamista näkee. Tässä kirjoituksessa Psykologi kertoi ansaitsevansa reippaasti yli oman tarpeensa ja miettineensä, että ei hän NIIN paljon parempaa työtä tee, kuin joku toinenkaan, mutta hänellä on ollut tuuria, kun hän on onnistunut saamaan niin hyvätuloisen työn. Hän ajatteli, että kun ei itse kaikkea rahaa tarvitse, hän auttaa jotain tahoa, joka on hänelle tärkeä. Laski, että 4500 e on hänen mielestään sellainen raha, jolla hän tulee mukavasti toimeen, niinpä hän päätti lahjoittaa kaiken sen ylitse tulevan rahan ilmastoasioiden edistämiselle...useita tuhansia kuukaudessa! Hän peräänkuulutti sitä, että hyvätuloiset ihmiset voisivat tehdä hyvin paljon hyvää yhteiskunnassa, kun vaan haluavat olla rehellisiä istelleenkin siitä, että kukaan ei voi olla niin paljoa toista arvokkaampi työntekijä tai yrittäjä kuin joku toinen... tämä ajatus on minullakin ollut takana mm. siinä, kun olen ehdottanut, että jokainen saisi itse määrätä muutaman prosentin verran verostaan, mitä momenttia valtion/kunnan veroissa hän haluaa itse tukea!  Eihän meillä kaikilla ole mahdollisuutta merkittävästi mitään apuja eri tahoille antaa, mutta näinä ankeina aikoina pienikin apu voi jollekin olla pelastus omaan ahdinkoon. Jatkuvasti puhutaan eläkeläisten toimeentulosta, kun se ei riitä.  Sekin on kuitenkin sama asia, kuin pienet tulot mistä tahansa syystä.  En kannata isoja yhteiskunnallisia tukia, jos ne johtavat tuilla elämiseen ja työn karttamiseen, mutta perusasiat elämään pitäisi kuitenkin jokaisen pystyä hankkimaan tuloillaan. Ja juuri tähän meidän, joilla on pikkuisen paremmat tulot/eläkkeet  jne. pitäisi aktiivisesti nähdä lähimpärisössään ne, jotka arjessa apua tarvitsevat. Ja heitä auttaa, ihan riippumatta siitä, onko kyseessä vanhus, nuori tai perhe...pienikin apu oikeaan aikaan voi olla ratkaiseva asia jonkun toisen jaksamiselle ja jopa elämälle! Miksi en siis voisi olla yhteiskunnallisesti valveilla ja kantaa omaa korttani kekoon?

Kun mietin omaa elämääni taakse päin, on helppo nähdä, että minäkään en olisi minä, jos en olisi koko elämäni ajan saanut erilaista apua ja tukea toisilta ihmisiltä...vanhempani erosivat, kun olin 8v. Eron syy oli isän alkoholismi. Äiti otti minut mukaansa ja lähti ihan summan mutikassa jonnekin ja päätyi Hankoon, pieneen täysihoitolaan. Tutustui siellä hoitolan omistajaan, joka halusi auttaa ja majoitti meidät edullisesti vähäksi aikaa, että äiti sai järjesteltyä asioitaan. Se ystävyys kesti näiden kahden naisen välillä kuolemaan saakka, vaikka muutettiin Helsinkiin. Sielläkin meitä auttoi alkuun äidin tuttava, joka järjesti meille alivuokralaishuoneen muutamaksi viikoksi ennen kuin oma asuntomme Vallilassa vapautui edelliseltä omistajalta. Sitten äiti oli kovilla asuntovelan kanssa ja teki ylitöitä paljon. Minä sain selvitä, miten parhaaksi näin, jouduin ottamaan vastuun kaupassa käynnistä ja ruuanlaitosta 9 vuotiaana, mutta minulla oli ystävä, jonka mummolla oli laaja sydän ja hän opasti minua ja käytännössä ruokkikin minua aina koulun jälkeen, kun yhdessä ystävän kanssa heille suoraan koulusta mentiin. Myöhemmin, kun äidin mielenterveys petti ja jouduin selviämään melko lailla itsekseni, apuun tuli tämän ystävän äiti, joka antoi minulle 100markkaa rahaa joka kuukausi niin, että sain ruokaa ja pääsin jopa tansseihin, leffaan jne. Maksoin hänelle lainan takaisin kesäntyöni palkasta. Myöhemmin sitten vielä äidin serkku haki minut kaikilla lomilla heille täyshoitoon ja äidin enon ex-vaimo kutsui minut aika usein Runeberginkadulle katsomaan telkkaria ja samalla tietysti myös sain ruokaa syödäkseni. Koulun joduin keskeyttämään lukiossa, kun ei vaan ollut rahaa ja oli pakko mennä työhön. Onneksi silloin työn saanti oli helppoa. Ylioppilaaksi kirjoitin sitten myöhemmin , puoli vuotta ennen esikoiseni kirjoituksia...Kesiä vietin usein Nastolassa, äidin vanhan ystävättären luona, heidän kesätyttönään. Perhe oli köyhä ja äiti maksoi minun "hoidostani" perheelle jotain. Sain vastineeksi ihanan, aikuisen ihmisen ystäväkseni, isosiskokseni, kun ei itsellä sisaruksia ollut. Myöhemmin, kun en enää ollut kesätyttö, minustsa oli tullut kuitenkin "perheen jäsen" ja vietin siellä aikuisenakin usein viikonloppuja tai poikkesin pikavisiitillä ohi mennessä. Ja kun tiesin, miten tiukkaa heillä taloudellisesti oli, oli itsestään selvää, että vein mennessäni usein ruokakassin, josta sitten yhdessä tehtiin ruokaa ja loput jäi perheelle pieneksi lisäksi. Koko elämäni olen siis saanut apuja milloin mistäkin, toislta ihmisiltä ja se on kasvattanut minut myös näkemään ihmisten avun tarvetta ehkä pikkuisen tarkemmin ja toimimaan tilanteen mukaan, jos itselläni on ollut mahdollisuksia apua jollekin antaa. Tätä taustaa vasten tuntuu joskus ihan käsittämättömälltä, että kaikille ei ole ollenkaan itsestään selvää, että kaveria autetaan. Mutta ilmeisesti iso osa ihmisistä on saanut elää niin mutkatonta elämää, ettei toisten ihmisten tärkeys ja vuorovaikutus ole heitä tavoittanut...Joten olipas hienoa lukea tuollainen juttu! Harmi, että juttu oli nimimerkillä. olisin halunnut vaikka ihan tavata tällaisen henkilön, vaikka minulle tuo ilmastoasia sattuneesta syystä olekaan se tärkein asia päällä maan. Juttu tosistaa kuitenkin, että vielä on toivoa, että ihmiset heräävät vielä pistämään hyvän kiertoon!

En muista, koska olisin viimeksi ollut Linanmäellä. Ei, en nytkään siellä ole ollut, vaikka parin päivän ajan tunnelmia voisi kuvata vuoristoradaksi.Pienessä ajassa hurjasti tapahtumia niin, että ei tahdo pysyä junassa mukana mitenkään.

Kaikki sai alkunsa siitä, että perjantaina illalla, kun oli iltaläkkeen otto aika, totesin kämppikselle, että minua palelee, pitäisiköhän keittää jotain luumaa....mehua tai glögiä tai jotain.Päätettiin juoda mukilliset mustaherukkamehua ja kun olin jossain vaiheessa ostanut maatilatorilta pullakorppuja, nappasin pöytään muutaman korpun. Varsin pian totesin, että korpuista osa oli hyvin kovia ja sitkeitä niin, että olisi parasta kastaa korppua mehussa, jos aikoi saada ne syötyä. Pari korppua lioteltuani suuhun tuli hyvin sitkeä korpun koha ja totesin, että eihän näitä ole pakko syödä. Samassa suussa tuntui kummallinen kova mötikkä. Hammas!Yksi etuhammas napsahti poikki. Siinä tuli vaistomaisesti pari painokelvotonta sanaa ja sitten piti hakea peili. - No juu, siitähän se edestä, alaleuasta puuttui, yksi etuhampaista. Onneksi aleleuasta. Se nyt ei niin hirveasti näkyisi puhuessa. Hammaslääkäriä ei nyt kuitenkaan ainakaa pariin päivään saa, kun on viikoloppu ja lisäksi vielä maanantaikin olisi hankala, kun kämppikellä on ultra Porvoon sairaalassa silloin. Eihän sieltä mihinkään hal´mmaslääkäriin noin vain mennä...Päätin, että hoidan asian vasta maanataina Porvoon keikan jälkeen.

Porvoo oli paikoilllaan ja kämppistä käännettiin ja vännettiin ultrassa kohtuullisen paljon niin että aloin jo pikkuisen hermostua , kun tutkimus kesti ja kesti, eikä kämppis tullut takaisin odotustilaan. Päästiin sitten kuitenkin paluumatkalle puolen päivän jälkeen, piiphdettiin tyhjällä torilla. Edes kahvilavaunua ei ollut tarjolla. Yksi toriteltta oli paikalla, siinä joku aasialaiselta näyttänyt mies myi marjoja, mehuja,sieniä ja herneitä. Ostin vadelmia, herneitä, purkillisen rouskuja sienihullulle ystävättärelle tuliaisiksi, kun taas joku kerta mennään sinne kahville. Sain sentään tilattua hammaslääkärin itselleni keskiviikoksi, vaikka vietinkin sitten unettoman yön, kun pähkäilin. miten siitä reissusta selviän, kun keskustaan ei oikein mihinkään saa autoa kohtuulliselle etäisyydelle . Invaluvallakaan kun se ei  yleensä onnistu, kun läheiset 2 invapaikkaa ovat aina varattuja ja yleensä vielä lupalappuakaan ei kaikissa autoissa näy...Sitten tietysti huolestutti se rahanmenokin. ...hammaslääkärikeitat ei oikein istu koskaan eläkeläisen budjettiin, ja silloin jostain muuta pitää yleensä tinkiä....mutta pakkohan hampaat on hoitaa!

Tiistai-iltana olin joka suhteessa hirvittävän väsynyt.ja suunnittelin meneväni ajoissa nukkumaan. Sain kuitenkin jossain vaiheessa kirjoiteltua tiistaikirjeen, vaikka aloittaessani pää tuntui tyhjältä kuin ontto puu. - Aika usein, kun aloitan tiistaikirjeen kirjoittamista, on samanlainen tyhjä tunne... mistä nyt tänään kirjoittaisin? Aina se yksi kirje kuitenkin jostain alkaa muotoutua...toiseaalta, niinhän sen pitääkin olla, koska olen kuitenkin ns. ammattikirjoittaja. Kyllä sellaisen on osattava kirjoittaa koska tahansa muutaman sivun juttu..Jossain vaiheessa. Alkuillasta juolahti siten mieleen, että tänään voisi laittaa Eurojackpotin vetämään. En sitä ollut taas muutamaan viikkoon tehnyt, kun tlin siihen tulokseen, että varmin tapa voittaa, on olla lottoamatta. Säästyy sekin raha! Pistin pari riviä ja Jokerin tiistain arvontaan ja sitten illalla, kun olin menossa jo yöpuulle, muistin sen ja päätin tsetata tulokset.- Jokerissa 2 oikein tuplattuna. 6e ! No, tyhjää parempi sekin...Mutta kun nyt kerran olin Veikkauksen sivuilla, päätin ostaa jonkun nettiarvan samalla. En tuntenut ko. arpaa ennestään ja sijoitin kokonaisen euron siihen.Sitten jysähti! Tuloksena oli 5000euron voitto!Tuijotin hetken ruutua ja ajattelin, että näen varmaan unta! Onko tämä edes mahdollista? - Tarkistin Veikkauksen tilini saldon ja totesin, että kyllä, sinne putkahti 5000e !- Jostakin kumman syystä ei sitten enää tippaakaan nukuttanut yöllä!

Keskiviikkona valmistauduin  hiljalleen sinne hammaslääkärille menoon ja pesin hampaitani aamupalan jälkeen, kun yks kaks tapahtui taas jotain kummallista: toinenkin hammas irtisanoutui tehtävästään !  Mikä kamala tunne! Siinä sitä peilikuvassa minua katseli varsinainen harvahammas! Ryntäsin hakemaan luurin ja soitin hammaslääkärille, että ei tule riittämään ennakkoon tilattu aika! Petteri sai junailtua siihen toiseen päähän 15 minuuttia lisää aikaa. Mistä, sitä en tiedä. Hänellä varmasti jäi joku ruoka-tai kahvitauko väliin kokonaan.. Petteri puudutti puoli leukaa ja ryhtyi hommiin. Ja rakensi 2 uutta hammasta, nasta-sellaista ja muotoili uudet hampaat tyhjiin koloihin niin millin takasti, että kun pääsivät paikalleen suuhun, niitä ei tarvinnut lyhentää, ei pidentää...eikä mitään muutakaan, kun istuivat leukaani kuin olisivat olleet siellä aina! Sanointin Petterille, että hän olisi vonut ruveta varmaan kuvanveistäjäksikin, kun kerralla onnistui noin täydellisesti! Sieltä poistuessani ajattelin, että kyllä minulla on huikea tuuri, kun tällainen ammattilainen on minun,vanhan mummon hampaista huolehtivä lääkäri.Kiitokset yläkertaan!

Lopun tiistaista käytin tehokkaasti erilaisia asioita hoidellen yhdessä tyttären kanssa, Kun kaikki oli tehty, kello näytti jo puota kymmentä illalla. Olin niin väsynt, että kaaduin sänkyyn. Ja aamulla piti taas olla virkeänä vastaanottamassa hälytysjärjestelmään tilaamaani lisäpalvelua: pihakameraa. Nyt pihalla ei voi kukaan tai mikään liikuskella, ilman, että kamera kuvaa  ja voin kontrolloida tilanteita talossa sisällä ja sen ukpuolella myös vaikka mökiltä käsin milloin tahansa...Kun vielä opin ottamaan kaiken hyödyn siita opettelemalla erilaisia toimintoja, joita tuntuu olevan hyvin reippaasti... 

Kun asentaja lähti hakemaan kuittivihkoa autosta, minä odottelin olohuoneessa, puhelimeeni tuli viesti: ihmisen havaittiin liikkuvan etupihalla! - Nauresklin hänelle, että  " Kärähdit heti! Liikuit etupihalla!"

Nyt on olotila taas suht rauhallinen ja suunnittelen matkustavani Höyhensaarille pian.Ajatukset viivähtävät kuitenkin vielä viimeisissä päiväissä... Sanomattakin on selvää, että olen onnellinen tuosta ylimääräisestä rahasta, mutta olen tyytyväinen myös siitä, että päätin antaa ison kassillisen isoiksi jääneitä vaatteitani yhdelle puolitutulle ihmiselle, jolla on taakkanaan kilojen lisäksi sairauksia ja taloudellisia huolia. Kun näin, miten iloiseksi hän siitä vaatepaketista tuli, tuli minullekin hyvä olo. Hyvä, kun joku voi ja haluaa käyttää vaatteita, joita olen aikoinaan ostellut lähinnä jenkeistä. Osa niistä oli ihan käyttämättömiäkin....Pistä hyvä kiertämään, se tulee aina takaisin! - Siinä sekin taas toteutuu...Jokohan nyt olisi pikkuisen tasaisempi jakso edessä?! Pirtsakkaa syksyä juuri Sinulle!

Minulla on muutama elämänohje, jotka antavat voimaa ja auttavat silloinkin, kun kaikki tuntuu menevän pieleen :

1. Asioilla on tapana järjestyä, ennemmin, tai myöhemmin, yleensä minun parhaakseni

2. Pistä hyvä kiertämään, se tulee aina takaisin

3. Ajatus on energiaa, joka alkaa heti toteuttaa itseään - joten kannattaa miettiä, mitä ajattelee!

4. Muodosta itse mielipiteesi, älä usko kaikkea mitä puhutaan ja kirjoitetaan.

5. Kuuntele alitajuntaasi ja opettele käyttämään sitä tehokkaasti.

Eilen oli vapaapäiväni. Sellaista minulla ei usein ole,koska minulla on jonkilainen vastuu tuosta kämppäkaveristani. Eilen kuitenkin oli pakko hoitaa mökin vuokraus. - Ensimmäisen kerran elämässäni vuokrasin oman pienen paratiisini kahdelle tuntemattomalle ihmiselle! Olin kypsytellyt asiaa jo pitkään, mutta en vaan koskaan ole saanut sitä aikaiseksi. - Tämä tilanne tuli eteen vahingossa, niinkuin minulle usein käy. Luin joltain palstalta, että joku haluaa vuokrata kuukaudeksi väistöasunnon kohtuullisen matkan päästä Hämeenlinnasta. - No, Tuikkuun on 40 km sieltä, joten vastasin sen enempää miettimattä kyselijälle, että minulla saattaisi olla heille sopiva mökki tuolle ajalle. Siitä se sitten pyörähti liikkeelle. Pariskunta tuntui olevan ohan ok. ja kun olivat käyneet katsomassa mökkiä, he halusivat siellä kuukauden verran asua. Rouva voisi sieltä käsin hyvin etätöitä tehdä ja miehellä olisi vielä kohtuullinen työmatka. Vuokrasopimus tehtiin ja palailin kotiin illan suussa.

Kun he olivat lähteneet, mietin, miten jälleen kerran jotkut asiat tuntuvat toistavan itseään...alitajuntani vaan tönäisi minua sen ilmoituksen luettuani, ...hei, tuossahan olisi minun tilaisuutenki kokeilla asiaa...kun sitten taparin ne ihmiset, kaikki aistini viestivät ihan positiivisia asioita heistä. Luottamus syntyi hetkessä ja ilmapiiri oli tosi mukava ja kotoinen...Kuukauden päästä sitten nähdään, miten kävi. Mikä tarkoitus asialla on, vai selviääkä se vasta joskus myöhemmin....

Tiedän, että mökin vuokrauksella voisi saada aika hyvät lisätulot, kun vaan organiosoisi sen hyvin. Riskejä siinä tietysti on, mutta elämä on. Eikö niin? Pitää ottaa vakavasti mietintään, josko siitä voisi kehittää näinä, kaiken aikaa joka sektorilla kallistuvina aikoina itselleen lisätulon lähteen. Jotain tässä pitää  ruveta tekemään asialle, kun laskuja vaan pukkaa joka tuutista. Eikä nämä vanhuuden mukanaan puomat sairaudet ja rajoitteetkaan halpaa lystiä ole kun apujakaan ei oikein ole tarjolla. - Ei silti, sitä ei tunnu kaikin paikoin olevan tarjolla edes maksua vastaan...sellaiseksi välinpitämättömäksi tämä yhteiskunta on kehittynyt...ja aina vaan hullummaksi tuntuu muuttuvan. Maalla, ainakin toisin paikoin, vielä autetaan naapuria monin eri tavoin...käytetään kaupassa ikäihmisiä, siivotaan pihaa, aurataan lumia...tuodaan polttopuita...ollaan mukana arjessa ja pidetään huolta, jos ei vähään aikaan nähdä, mennään käymään...VÄLITETÄÄN. Mutta ei Pk- seudulla enää sellaista juurikaan tapahdu. Surullisa.

Liikennekulttuuria

Lauantai-illan liikenne oli maltillista  eikä minulla ollut kiire mihinkään. Katselin maisemia ja huomasin, että hurjan paljon erilaisia muistoja eri ihmisistä, asioista ja tapahtumista mahtui matkan varrelle. Pilpalan tienviitta...tuli mieleen Evitskogin pitkä kurssi 80-l alkupuolelta. 3kk tiukkaa edunvalvonta-asiaa ja historiaa...siellä tutustuin muutamiin ihmisiin, jotka jollain tavalla olivat mukana elämässäni aika pitkäänkin...mitähän heille kaikille nykyisin kuuluu? - Kaksi heistä ainakin on jo kuollut...yhdestä tuli hyvä ystävä, mutta häntä en ole tavoittanut enää kevään jälkeen...toivottavasti ei mitään pahaa ole tapahtunut...Loppi...ihana, ex-työtoverini, 98v. lomailee juuri nyt mökillään...teki mieli mennä yllättämään, mutta ehkä ajankohta on liian myöhäinen...ehkä joskus toiste...uups, tuossa on Kalamylly ja se on vielä auki. - Kurvaan pihaan. Kalamyllyssä poikettiin kesäisin aina ennen mökille mennessä kahvilla ja pienellä välipalalla, niin ei tarvinnut heti ruveta ruokaa tekemään mökille päästyä, vaan voitiin rauhassa asettua taloksi. Viime aikoina, kun mökillä on käyty enää hyvin harvakseltaan, ei ole ollut aikaa pysähdellä, kun harvemmin on siellä edes yötä oltu, aina on muka kiire...Nousin ylös autosta ja hengitin syvään. Kuuntelin hetken puron solinaa. Miten rauhoittava ääni se olikaan. Terassilla istuskeli pari naista, joista toinen pomppasi pystyyn, moikkasi ja kysyi, mitä saisi olla, suolasta vai makeaa? Tunsin naisen ulkonäöltä vuosien takaa. Vanhentunut oli hänkin.Mutta tietynlainen rempseys loisti eleistä ja ilmeistä edelleen... Mentiin kassalle ja hän esitteli vaihtoehtoja. Olivat saaneet uutuutena vitriiniin kolmea erilaista voileipäkakkua! - No lohikakkuhan oli tietenkin minun valintani, kun lohimyllyssä kerran oltiin. Hyvä valinta olikin. Siinä kahvia ryystäessäni ja lohikakkua ahmiessani tajusin, etten ollut koko päivänä syönyt mitään "kunnollista". Eli oli senkin puoleen fisu idea poiketa täällä. Kaiken lisäksi se saattoi olla tämän kesän viimeinen mahdollisuus poikkeamiseen, koska paikka suljettaan aina syksyllä, kun lohilammikon kalat on ongittu ja lampi tyhjennetään talveksi. Katselin vielä hetken myynnissä olevia erilaisia esineitä. Paljon kaikenlaista kivaa, mutta kun itsekin teen kaiken aikaa jonkinlaista taidetta, ei enää ole järkevää täyttää ennestäänkin täyttä huushollia lisäesineillä, joten jatkoin matkaa.

Moottoritiellä tein taas samat huomiot kuin niin usein ennenkin: Kun pistin vakionopeuudensäätimen 3km isommaksi, kuin sallittu nopeus oli, alkoi ohitusryntäys: skodat, bemarit ja audit, joskus myös volvot. ..niiden on ihan pakko päästä ohi. Aina. Yleensä en provosoidu niistä kaahareista. Tiedän, että autoni todellinen nopeus on siinä vauhdissa 3km vähemmän, kuin sallituu nopeus. Se, että ajan prikulleen sitä, on periaate. Liian paljon kaahataan ja aiheuttetaan vaaratilanteita ja onnettomuuksia. Kyllä sitä hautaan kerkiää vähemmälläkin. Mökkimatkalla käytän usein myös Hanko- Porvoo tietä. Niin nytkin. Siinä on kesäaikana ja uuden päällysteen ansiosta pitkiä pätkiä satasen nopeutta ja liikenne ei- ruuhka-aikana sujuu joustavasti. Mutta se on paha tie ohitella. Mutkia ja sulkuviivoja on reippaasti. Jossain vaiheessa tiellä oli joku traktori, joka vähän häiritsi jonon etenemistä, mutta ei pitkään. Edessä oli yksi auto, joka ajeli n. 85km tunnissa, vaikka rajoitus oli sata. Pikkuisen harmitti, mutta eihän se sata ole pienin, vaan suurin sallittu nopeus, muistuttelin itseäni, koska tie ei sallinut ohittamista. Vilkaisin peräpeiliin ja tajusin, että nyt sieltä tulee joku, joka tulee todella kovaa. Viuuuuh! Siinä se tumman sininen pikkubemari lensi valtavalla nopeudella kaikkien ohi täysin piittaamatta sulkuviivoista tai muista autoista! Ja tietenkin mutkan takana odotti yllätys: Pitkä rekkahan se siellä...jotenkin tuurilla bemari sai tuikattua itsensä kahden auton väliin, eikä tullut ruumiita, eikä rekkakaan kaatunut. Mutta taas kerran mietin, miten typeriä kuskeja meillä on. Ja paljon.

Mäntsälään tullessa tuli taas mieleen, miten pitkän aikaa käytiin kämppiksen kanssa kahvilla Lähimmäisessä. Vaan eipä käydä enää.- Ai että miksi ei? - No kun kerran oltiin siellä kahvilla, ja olin vasta muutamaa päivää aikaisemmin vaihtanut autoni ja tultiin autolle, niin joku oli muotoillut autoni oikean takakulman uudelleen. Sain myöhemmin tietää, että heillä on pihassa nauhoittava kamera, mutta eivät suostuneet siitä minulle tietoja kelaamaan! En sen jälkeen ole käynyt siellä enää. Mielestäni joku kameran selaus, etenkin kun päivä ja aika olivat hyvin tarkkaan tiedossa, on niin pieni asia, että en ymmärrä, miksi sitä ei voitu tehdä. Minkä ihmeen takia se kamera heillä on, jos ei sillä valvota pihaa?! - Sain siloin auton korjattua tilapäisesti, mutta kun se joku aika sitten korjautettiin kunnolla, hintakin oli ihan kunnollinen, yli 2300e ja lisäksi sijaisauto ja kahden vuoden 20%bonusalennus! Ei mikään pikku juttu siis!

Kotiin pääsin vielä ennen kuin pimeys laskeutui maiseman ylle. Koiramme Chico, oli riemusta suunniltaan, mun mamma tuli kotiin. Olin fyysisesti aika väsynyt, mutta henkisesti piristynyt ja varmaan taas pikkuisen nuorentunut...ainakin niin haluan uskoa. - Yö meni sikeässä unessä ja aamulla keksin, että saunoa voi aamullakin! - Ja niin alkoi taas uusi päivä, reippaana ja virkeänä. - Sain aikaiseksi ylimääräisenä suorituksena tämän uuden blogisivuston ...hyppää siivelle, takaan, että vauhtia tulee riittämään, mitä erilaisiin asioihin ja tilanteisiin tulee. - Se nyt vaan on tämän mummun kohtalo: aina sattuu ja tapahtuu joskus itseäkin vähän hirvittää, mitä kaikkea voikin olla ja tulla, mutta kuten olen sanonut, kaikella on tarkoituksensa. Ehkä tällä blogillakin omansa.