Kirjoittelen tällä kerralla tiistaikirjettä jo sunnuntaina, äitienpäivänä. Syystä, että huomiselle on pakollinen ohjelma koko päiväksi ja aavistan, että kun pääsen illalla myöhään kotiin, ei jaksaminen ole mitenkään taattua, joten teen sen "alta" pois.

Kaiken lisäksi tämänkertainen pää aiheenikin liippasee juuri äitiä, ja äitienpäivää. En oikeastaan koskaan aikaisemmin ole paneutunut koko asiaan sen ihmeemmin. Se nyt on vaan kuulunut elämääni ensin lapsena, kun äidille piirreltiin korttia heti kun kynä pysyi kädessä. Seuraavaksi se joskus herkisti omaa äitienpäivän viettoa, kun omat lapset toivat omatekoisia kortteja ja jonkun kerran isä kutsui minut uuden perheensä kanssa äitienpäivälounaalle. Nyt, kun lapsenlapsetkin ovat jo aikuisia niin tunnelmat ovat taas hiukan erilaiset,,, Osa tästä seuraavasta polvesta yleensä reagoi aina jotenkin merkkipäiviin, osaa ne eivät hetkauta suuntaan, eikä toiseen… Siinä tulee hyvin esiin yleisemminkin ihmisten erilainen arvomaailma myös monessa muussa asiassa.

Viime vuosina olen tottunut siihen, että pari lapsenlasta tulee tai vähintään soittaa merkkipäivinä. Tänä vuonna toinen näistä pojista ei pääse tulemaan, kun opiskelupaikka on ulkomailla. Pakko sanoa, että minulla oli suorastaan vähän ikävä tätä poikaa. Hänkin, kuten veljensä, on nimittäin todella hyvä keskustelija ja minä nautin niistä monista ihanista juttutuokioista, mitä näiden nuorten kanssa on vuosien varrella käyty.

- Oho, tuli keskeytys kirjoittamiseen. Puhelu juuri tältä opiskelijapojalta! Pitkä, ihana puhelu ja keskusteluja monesta asiasta… Miten osasikin soittaa juuri silloin kun häntä ajattelin!

Pari päivää sitten yksi ystävä piipahti yllättäen luokseni iltakahville. Hänen kanssaan kehkeytyi myös hyvä keskustelu jonka aikana pohdittiin, miten erilaiset perhetaustat ja kulttuuritaustat voivat vaikuttaa erilaiiin käytäntöihin ja todella hyvinkin erilaisen arvomaailman kehittymiseen jopa saman perheen ja suvun sisällä, Ja myös siihen, miten omat odotukset ja ajatukset vuosien varrella saattavat muuttua aika tavalla laidasta laitaankin. Kun juttelimme omista äitienpäivätoiveistamme, voitiin vaan todeta, että nekin ovat vuosien varrella muuttuneet aika paljon… Hän ei odottanut koko päivältä yhtään mitään. Tänä vuonna, kun tiedossa oli , ettei omat lapset olosuhteista johtuen edes olisi päässeet äitiään juhlimaan ja oma äiti ei enää hänen tapaamistaan edes muistaisi viiden minuutin kuluttua, jos edes lastaan tunnistaisi… Joudumme sopeutumaan tässäkin asiassa, kuten monessa muussakin elämän muutoksissa...Kun elämä tuo tullessaan ei toivottuja muutoksia, joihin ei itse voi vaikuttaa tippaakaan.

Samaa, äitienpäivä aihetta sivusi toinenkin keskusteluni toisenkin ystäväni kanssa, joka kertoi olleensa tyrmistynyt, kun joku hänen tuttavansa oli kertonut aikuisen lapsensa tulleen yllättäen viettämään perheensä kanssa äitienpäivää hänen luokseen etukäteen, kun ei oikeana päivänä pääsisi paikalle ja tämä äiti oli sitten kertonut, kuinka hänellä ei ollut perheelle mitään tarjottavaa ja oli sitten hätäpäissään työntänyt 30 € jokaiselle käteen heidän lähtiessään ..".kun ei ollut teille mitään tarjottavaa !" Meidän molempien mielestä se oli hulluinta, mitä on koskaan aiheesta kuultu. Eikö äitienpäivän tarkoitus ole antaa äidille , eikä äidin antaa lapsille?! En usko, että tavallinen, ikääntynyt äiti ainakaan odottaa mitään lahjoja. Ennemminkin sitä, että lapset antavat hänelle aikaansa, jota muuten eivät omilta kiireiltään kovin paljoa ehdi antamaan… Minusta ainakin tuntui hyvältä vaan nähdä heitä ja kun sitten vielä samalla pari minulle hankalaa asiaa tuli tehtyä, niin taatusti olen niistä kiitollinen ja iloinen.

Kaiken kaikkiaankin oma ja useimpien saman ikäisten ystävieni ja eläkeikäisten tuttavieni mielipide yleisestikin on, että aika ja pieni apu jonkun asian suorittamisessa on paras mahdollinen lahja yksinäisille ihmisille. Nuorena sitä ei vaan ymmärrä, kun itsellä menee lujaa. Miten tätä asiaa pitäisi markkinoida nuoremmille, että he paremmin ymmärtäisivät vanhojen ja/ tai yksinäisten ihmisten ongelmia?

On tämä elämä aika monimutkaista. Kaiken aikaa tapahtuu vaikka mitä ja joskus on vaikea pysyä asioiden tasalla, kun vauhti tuntuu näin ikääntymisen myötä vaan kiihtyvän. Toisaalta päivät tuntuvat joskus todella tylsiltä, kun en ole oikein vielä vuodessa oppinut itsekseni puhumaan… tosin jonkin verran olen harjoitellut kiroilemista ääneen… Se tapahtuu useimmiten niin, että potkaisen varpaani pöydän jalkaan, tai yritän kompastua maton kulmaan… ,mutta muuten täällä kotona on niin hiljaista, että jos nuppineula putoaa, senkin kuulee. Samoin kutsumattomat vieraat . Aina välillä vielä kaipaan kaverikseni koiraa ilmoittamaan, kun joku vieras tulee pihaan, mutta jos tarkemmin asiaa ajattelen, niin kyllä minä itsekin hyvin tiedän, jos huusholliin on tullut joku kutsumatonkin vieras… Ei tarvi kun jättää ulko-ovi pariksi minuutiksi auki, kun katsoo postilaatikkoon ja jo siinä hetkessä joku kakkakärpänen, kimalainen tai hytty-myttynen ujuttautuu sisälle ja siinä sitten saat päivän liikunta-annoksen kun jahtaat sitä kärpäslätkän tai juomalasin kanssa päästäksesi siitä eroon mahdollisimman äkkiä ja sopuisasti.

Tällaisen yksinäisen eläkeläisen päiväohjelma ei yleensä sisällä isoja vaihteluita, korkeintaan eri kaupoissa käymistä tarpeen mukaan ja sitten tietenkin ajoittain terveydenhuoltoon liittyviä aktiviteetteja.. Eilen minulla oli yksi sellainen.—Joskus joulun alla yhdestä alahampaastani lähti siihen kesällä laitettu paikka, Muistelin, että se on juurihoidettu hammas ja kun paikan irtoaminen ei tuntunut aiheuttavan minkäänlaista kipua tai vihlontaa, ajattelin, että en edes yritä saada hammaslääkäriäni kiinni… hän olisi varmasti jo viettämässä joululomaa… Hampaaseen syntynyt kolo oli toki ikävän näköinen ja keräsi helposti ruuan tähteitä, joista sai sitten hampaiden pesun yhteydessä erikseen aina kaivella. Olen kymmeniä vuosia käynyt samalla hammaslääkärillä, jonka ammattitaitoa ja asennetta todella arvostan. Hänen etiikkaansa kuuluu, että kaikissa toimenpiteissä otetaan huomioon potilaan kokonaistilanne, eli sataa viottaan lähestyvän potilaan hoidoksi ei valita koko suun implantteja, jos jollain edullisemmalla tavalla voidaan purukaluston toimivuus aikaansaada. Eli, että kaikessa ei mennä raha edellä.

Talven aikana minulle kuitenkin iski likviditeettivaje. Tuntui, että mikään raha ei riitä. Aina kuukauden menot ylittivät tulot ja puskurirahasto hupeni ja hupen. Siirsin ja siirsin hammaslääkäriajan tilaamista. Osatekijä kyllä oli sekin, että se hänen vastaanottonsa on niin minun kannaltani mahdottomassa paikassa, että se on minulle joka kerta fyysisesti melkein mahdoton. Niin keskellä Helsinkiä, että keskemmällä ei enää voisi olla: Aleksin ja Fabianinkadun kulmassa! Tällä kerralla selvittiin niin, että ajoin pojan kotiin ja hän lähti sitten heittämään minut vastaanotolle ja haki pois, kun homma oli hoidettu.

Olen jo tottunut siihen, että aina kun käyn siellä, saan turpiini… puudutusaine Kiusaa koko loppupäivän. Tällä kerralla ajattelin, ettei sitä varmaan tarvita, kun se hammas on juurihoidettu.—No ei ollutkaan! Se oli viereinen hammas, joka oli tunnoton! Tietysti! Hammas paikattiin. Tai siis rakennettiin kokonaan uusi hammas ja samalla sitten tehtiin perusteellinen "puhdistus" hammasväleissä, jotka minulla on aina olleet ikävän pienet, niin, että hammaslangan käyttökin on joissain paikoin hankalaa., Se ei toimenpiteenä ollut kivulias muuten, mutta kun suuhun piti mahtua samaan aikaan hammaslääkärin kädet, pora/harja, hoitajan kädet/ vesisuihkut ja imut niin suupielet ja huulet joutuivat koville ja pois lähtiessä oli kyllä todella taas sellainen olo, että turpiin tuli ja kunnolla, Sitten illalla kotona hammaspesun aikaan katsoin peiliin ja totesin, että eipä tarvi tse ainakaan botoxia huuliinsa lähteä hakemaan, kun näytin saaneen osittaisen botox- hoidon hammaslääkäriltä…. (kts kuva) - Onneksi en tiennyt asiasta mitään, aikaisemmin. En varmaan olisi kehdannut mennä kaupasta hakemaan itselleni päivän ensimmäistä ateriaani, pakastepizzaa, jos olisin katsonut peiliin ennen kauppaan menoani! Onneksi nyt ei ole vähään aikaan mitään pakollista ohjelmaa, voi rauhassa parannella ulkonäköään… Taitaa olla kaikki markkinoilla olevat ryppyvoiteetkin ryppyjen silittämiseen tarkoitettuja ja minä nyt tarvitsin uurteita aikaan saavaa voidetta tuohon alahuuleeni. Etten saa uutta lempinuímeä, mummoankka!

LUONTO YLLÄTTÄÄ

Koskaan aikaisemmin ei vielä ole tapahtunut tötö, että tiistaikirjeen teksti katoaa kokonaan, kun nyt kotokoneelle päästyäni aioin korjata sen samaan formaatiinn aikaisempien juttujen kanssa. Eli , kun tein sen varsinaisen päivityksen Pääsiäisenä kakkoskodissa puhelimella, niin en saanut kirjoitettua sitä koko sivun levyisenä tekstinä ja nyt sitten yritin muuttaa sen, niin koko teksti hukkui siirtovaiheessa!Enkä ihan tarkalleen enää muista, mitä kaikkea kirjoitin, mutta keskeinen asia varmaan oli se, että Salpausselkä vaikuttaa melko paljon ilmaan ja kevään näkymiseen luonnossa. Siinä missö etelämmässä jo vihertää ja kevät alkaa selvästi näkyä luonnossa, siellä oli vielä reippaasti lunta luonnossa...metsissä ja tienreunoilla. Olin kuvitellut tekeväni kaikenlaista pientä kevätpuuhastelua pienellä pihassani, mutta eihän siellä vielä mitään voinut tehdä...taimia tai siemeniä pihaan heitellä, joten piti tyytyä melko hiljaiseen oleiluun ja ystävien ja tuttujen tapaamiseen, mikä sekin tietysti piristi taas omaa mielialaa. 

Sille samalla päivälle osui myös kaikkien aikojen parhaan ystäväni syntymäpäivä, jonka muistan aina, vaikka hänen kuolemastaan on jo 17 vuotta! Kaiken lisäksi näin hänesta pari paivää aikaisemmin niin ihanan unen, että herätessäni tyyny oli ihan märkä, kun olin itkenyt ilosta unessa tavattuani hänet pitlkästä aikaa.

En nyt edes yritä kirjoitella kadonnutta tekstiä uudelleen.  Toivon, ettei jatkossa tule enää näitä tilanteita, ettää pitää kirjoittaa puhelimella tekstiä. Siihen alan olla ilmeisesti liian vanha, vaikka sitä onkin vaikea myöntää. Olen vaan miettinyt, että miten saisin tuon pohkan tallennettua niin, että se olisi valmiina käyttöön koko ajan, niin tällaista sähläystä ei tulisi. - Se olisi tärkeää senkin takia, että uuden windovsin myötä ilmeisesti myös tämä nykyinen käyttämäni taittopohja ei enää toimi...aina vaan pitää opetella uusia ja tuntemattomia juttuja! Ei yhtään kivaa vanhoille ihmisille!

Huhtikuu on jo päässyt kunnolla vauhtiin. Viikko hurahti niin, ettei ehtinyt mitään sanoa saati sitten tehdä.– Mistähän se johtuu, että aika rientää aina vaan nopeammin ja nopeammin mitä enemmän ikää tulee,

Mennyttä viikkoa on sävyttänyt yllättävät tapaamiset ja yhteydenotot, mikä on tietysti ollut tässä elämänvaiheessa todella mukavaa ja positiivista. Olen tavannut pari ihan uutta ennestään tuntematonta ihmistä ja yhden todella pitkään kuvioista pois olleen vanhan työtoverin. Jokainen näistä kohtaamiset oli omiaan parantamaan olotilaani ja toi elämään vähän ryhtiä ja tunnetta siitä, että ehkä tämä vanhuus ei nyt ihan niin synkkää ja tyhjää olisikaan.

Se, mikä aina vaan jaksaa minua kiinnostaa, on tuo lintumaailma, jota nytkin mielenkiinnolla olen seuraillut, . Täällä Sipoon kodissanihan minulla on tuo takapiha suorastaan lintuolkkarina ja joka vuosi siellä pesii pieniä ja pikkuisen suurempiakin lintuja. Vuosia täällä on pesityt kaksi kottaraispariakin. Muuttivat tänne heti, kun älysin niille pöntöt hankkia. Ja uskollisesti aina tulevat uudelleen ja uudelleen. Kerran aikaisemmin tintti valtasi toisen pesän ennen kottaraisia, mutta kun kottaraiset saapuivat, tintit pistettiin ulkoruokintaan. Nyt tänä vuonna huomasin taas, että joku talitintti kantoi pesätarvikkeita kottaraispönttöön ja mietin, että saas nähdä, miten käy kun kottaraiset saapuvat.—En nyt muilta kiireiltäni ihan intensiivisesti ehtinyt asiaa seurata, mutta äsken, kun hetken aikaa ajattelin istahtavani auringossa tuossa pihan keinutuolissa, näin, että kottaraiset ovat tulleet ja täys kevätsiivous pöntössä oli menossa.– Se tunne, kun kaikki pihan linnut ovat muuttomatkoiltaan kotiutuneet on jotenkin hieno joka vuosi, Kottaraiset aloittavat ja sitten kun västäräkki ja pääskyset ovat kotiutuneet, voi sanoa kesän alkaneen.. Nyt alan odotella punarintaa ja västäräkkiä, joka viipertää pitkin rännikouruja ja etsii pieniä hyönteisiä. Silloin ollaan jo melkein kesässä. Harmi, etten ole pitänyt kirjaa näistä saapumisista. Toki jonkun verran asiaa voisi varmaan haarukoida vanhoista tiistaikirjeitä, mutta ehkä se riittää, että joka vuosi saa kokea sen kesäntulon ihmeen omana. uutena kokemuksenaan.—Olen niin täysin kevät ja kesäihminen, että olen aina sanonut, että haluaisin olla karhu, joka saa horrostaa ihan luvalla pahimmat talvikelit.

Paljon on elämäni vuoden aikana muuttunut. Välillä tuntuu, ettei missään ole enää mitään järkeä, mutta sitten kuitenkin aina tulee myös jotain positiivista, joka auttaa uskomaan, että kyllä nämä asiat kuitenkin järjestyvät.—Joku minulta kysyi, että mitä minulta puuttuu, mitä muuta pitäisi olla. Kaikkihan on kuitenkin perustasolla ihan hyvin… Juu, niin on, tiedän sen itsekin, mutta ollakseen hyvää, tarvitsisin elämään koiran ja miehen, joka ulkoiluttaisi sitä säännöllisesti. Ja samalla joskus auttaisi minua joidenkin painavien esineiden siirrossa yms. Eikä tietysti olisi pahaksi, jos hän olisi myös keskustelutaitoinen .Mutta mihinkään muuhun en sitä miestä tarvitse, eikä minulla ole mitään antaa hänelle vastineeksi, joten turha edes ajatella sen enempää! Joten näillä mennään loppumatka. Ehkä se taistelija minussa auttaa selviytymään niistä turhautumispuuskista ja pottumaisista arjen tilanteista, joita tielleni tiputellaan joskus aika ikävälläkin tavalla, kuten pari päivää sitten, kun auto piti viedä huoltoon ja koko homma oli hiukan tylsä juttu, kun sillä firmalla ei ole minkäänlaista asiakaspalveluhenkeä niissä hommissa. Ja sitten kaiken lisäksi en ehtinyt kotiin saakka, kun rengaspainevalo syttyi ja auto herjasi, että renkaissa on liian vähän painetta! Olin kertonut, että renkaat on juuri vaihdettu kesätassuihin, tsekatkaa paineet ja pulttien kiristys.—Yrittivät sanoa, että ehkä renkaaseen on mennyt naula! No juu, aamulla tänään sitten takaisin huoltoon, Katsoivat nyt paineet ja kaikki oli ok. Paitsi, että heidän mielestään auton itsensä pitäisi tunnistaa virheilmoitus… kerroin heille, että ainakin edellinen autoni vaati kalibroinnin nollauksen, jokaa tehdään vaan painamalla 3 sekuntia SET– painiketta, mutta en sitä itse tehnyt kun en tiennyt, mitä ne paineet huollon jäljiltä olivat… Tekivät siten sen ja lähdin takaisin kotiin postilaatikon kautta, kun piti laittaa yksi 60-v onnittelukortti postiin. Se onnistui sitten antaa suoraan postiauton kuljettajalle, joka oli laatikkoa tyhjentämässä… Hip hurraa, saattaa ahtiä ajoissa perillekin!

Kyllä se auringon läsnäolo vaan kummasti auttaa pientä kulkijaa aistimaan kevään ja valon. Olin viikon verran hunningolla. Pidin lomaa vähän kaikesta. Tapasin vanhoja ystäviä ja sukulaisia, mutta myös ihan uusia ja tuntemattomia ihmisiä. Se teki hyvää joka suhteessa. Joidenkin kanssa parannettiin maailmaa oikein urakalla ja sain paljon ajateltavaa sekä omasta, että toisten elämästä. Suurin osa tapaamistani ihmisistä oli jonkin verran minua nuorempia, mutta hyvin saman tapaisia ongelmia heilläkin oli. Yleisesti voisi sanoa, että kaikki kokivat jonkinlaista ikäsyrjintää, ellei itse, niin läheistensä osalta. Pakko onkin todeta, että suomalaiset eivät enää kunnioita tippaakaan vanhoja ihmisiä, niin törkeästi heitä eri asioissa johdellaan. Terveydenhuolto ehkä se kaikkein ikävin alue.—Itsellenikin sattui taas niiltä tiimoilta jotain, joka vaatii jälleen kerran yhteydenottoa HUS iin. Ja se ei sitten ole koskaan simppeli asia. Yksistään puhelinaika on todella lyhyt ja viimeksi jouduin yrittämään useita kertoja, ennen kuin edes vastattiin…- Vuosi sitten minulle tuli samanlainen ilmoitus kontrolliajasta kesäkuulle, Kun sitten menin, minulle ei ollut varattu mitään aikaa, Pitkän selvittelyn jälkeen minulle näytettiin lääkärilausunto, jossa sanottiin, ettei ole havaittavissa mitään muutoksia. Ei tarvita seurantaa enää. Ja siitä minun olisi pitänyt ymmärtää, että se koski myös tätä myöhemmin ilmoitettua kontrollia. Eli  kaiken järjen mukaan sen pitäisi koskea tätäkin uutta kontrollia… mutta tsekattavahan se on, kun uhataan sakolla, jos ajan jättää käyttämättä!

Yhtenä iltana katsoin Niinistön haastattelun. Se olikin monessa suhteessa mielenkiintoinen. En ollut koskaan ajatellut, että tiukan ja jämptin ulkokuoren takaa löytyikin ikuinen pikkupoika pienine jekkuineen, saatoin monessa asiassa samastua hänen tilanteeseensa… minullakin on välillä tunne, että en ikinä kasva aikuiseksi. Enkä edes halua kasvaa. Aikuiset ihmiset ovat tylsiä.

Kun ajattelin myöhemmin hänen kertomustaan elämän sattumuksista, tsunamista ja monesta muustakin asiasta, tulin siihen tulokseen, että kaikilla meillä tämä maanpäällinen vaellus on enemmän tai vähemmän sattumusten summa, hetkessä kaikki voi olla toisin ja silmänräpäyksessä kaikki voi olla myös ohi. Viime viikon aikana näissä erilaisissa keskusteluissa ja muisteluissa tuli esiin sekin, miten huikeasti jotkut asiat ovat vuosien aikana muuttuneet. Esimerkiksi koulumaailma. Mitä pikku diktaattoreita entisajan opettajatkin saattoivat olla! Ei siinä oppilaalla ollut mitään sanottavaa jos jostain syystä joutui jonkun opettajan hampaisiin.—Oikeastaan pitäisi varmaan jossain vaiheessa kertoakin joitain omia kokemuksia, jotka ovat vaikuttaneet koko elämääni… Tänä päivänä sellainen kohtelu johtaisi opettajan erottamiseen, mutta ei 60– luvulla. Silloin oppilas sai niellä mitä vaan… Mutta kuten sanottu, se on jonkun toisen tiistaikirjeen aihe. Ei sitä parilla lauseella pysty edes kertomaan.

Huhtikuun ensimmäinen päivä… aprillipäiväkin. Eipäs nyt tullut mietittyä edes mitään aprillipilaa. Kerrankin olisi ollut mahdollisuus saada aikaan joku uskomaton reaktio ja sitten minä, joka olen aina valmis pieniin jekkuihin, en käytä tilaisuutta hyväkseni! Onkohan tämä nyt kuitenkin sitä aikuiseksi kasvamista?! Tai sitten tämä johtuu tästä nykyisestä, tylsästä elämäntilanteesta.. ei enää lamppu syty…

Sen verran pitäisi meikäläisen kaikesta huolimatta jaksaa tuonne pihalle lähteä rapsuttelemaan ja kapsuttelemaan, että saisi edes isoimmat vaahteranlehdet vähän piiloon ja tuon kiviosan pihasta siistittyä. Aika tahtoo vaan kulua erilaisten asioiden selvittelyyn ja sitten muut asiat roikkuvat enemmän ja vähemmän "sitten joskus" tehtävien jonon hännillä. Ne asiat, joita en enää itse pysty tekemään, ovat pieniä, mutta raivostuttavia juttuja… kuten esimerkiksi nyt on ollut taas tämä kellojen siirtäminen kesäaikaan! Muutama kello kun on juuri sen verran korkealla seinässä, että en ylety niitä aikaan laittamaan! Kun en enää uskalla kiipeillä… Onneksi ei ole mitään tarkkoja menoja, että sen takia myöhästyisi! - Ai niin, haaveilin siitä koiranpennusta… joku ehdotti, että ota kissa! Arvatkaas otinko?! . No otin, sen oranssi valkoraidallisen , joka oli niistä kolmesta nurkissa pyörivistä söpöin. Nimi pitäisi vielä sille keksiä…. Ehdotuksia?

Lähes vuosi on kulunut, siitä kun elämäni muuttui rajusti, Osa muutoksista oli ennustettavissa, osa tuli yllätyksenä. Olen monta kertaa sanonut, että tätä luopumisen tuskaa ei kukaan, joka ei itse ole kokenut samaa, pysty ymmärtämään koko laajuudessaan. Minäkin luulin tietäväni mitä se tarkoittaa, mutta minulla ei ollut aavistustakaan siitä, minkälaiseksi helvetiksi joka ikinen päivä muodostuisi. Olen itse opiskellut erilaisia terapiamuotoja vuosien varrella ja tiedän aiheesta melko paljon, Tiedän, mitä minun pitäisi tehdä, että selviäisin, mutta yhä edelleen yllätän itseni itkemästä saunan lauteilla, tai ajaessani ohi jostain paikasta, mihin liittyy jotain muistoja. Minulla on siinä mielessä ollut hyvä onni, että lähellä on ollut pari ihmistä, jotka ovat kokeneet osan näistä samoista menetyksistä kun minäkin ja keskusteluyhteys heidän kanssaan on tuonut lohtua pahimpiin hetkiin, Silti, jos minun pitäisi arvioida omaa tilaani, arvio olisi aika synkkä… syvä masennus. Pääosin pystyn pitämään ulkokuoren kasassa ulkopuolisilta, mutta pitkät yksinäiset jaksot eristyksissä muusta maailmasta ovat vaarallisia. Vähän liian usein jo tapahtuu sitä, että en vaan jaksa lähteä liikkeelle, vaikka tiedän, että minun pitäisi lähteä pois kotoa edes vähäksi aikaa joka päivä… sen takia aloin etsiä itselleni koiranpentua. Ajattelin, että se pakottaisi minut liikkumaan edes vähän ihmisten ilmoilla. Löysinkin ihanan pienen pennun, mutta sitten kun keskustelin poikani kanssa asiasta, hän sai minut uskomaan, että en voisi sitä tehdä vielä, Sen takia, että oma kuntoni ei kestäisi ainakaan toistaiseksi kahta lenkkiä päivässä ja nuoren koiran energiantarve, vaikka onkin pieni koira, on aika iso ja olisi väärin koiraa kohtaan, että sen pitäisi hillitä luontaista kehitystään ja fyysistä kuntoaan emännän fysiikan takia… totta joka sana. Minä siis luovuin siitäkin unelmasta. Toistaiseksi. En kuitenkaan hylännyt sitä kokonaan, Annoin itselleni lisäaikaa saada selkäni ja fysiikkaani sellaiseksi, että pystyisin ilman kipuja kävelemään ainakin kilometrin yhteen menoon, välillä lepäämättä. Tapa, jolla siihen tähtään, on uinti, josta olen aina pitänyt ja kun kesä on tulossa, mahdollisuudet sen harrastamiseen paranevat oleellisesti, etenkin kun pihassa on oma allas, Ja kävelyn mittaamiseen hyvä matka on tuo kotitie, 1,3 km ja voin lintsata viimeisen mäen nousun, niin silti kilometri täyttyy…. Jos tämä onnistuu syyskuun alkuun mennessä, voin uudestaan etsiä itselleni sen ikioman pikkuisen, joka parantaa minun mielialaani ja huolehtii tavallaan myös fysiikkani paremmasta tasosta.. Ja senkin puoleen tämä aikalisä on hyvä asia, että ehdin ihan rauhassa junailla sille kullannupulle myös 1-2 varahoitopaikkaa, jos sellaiselle jostain syystä tulee tarvetta. - Otan ilmoittautumisia vastaan siihen asti !

Ne, jotka teistä ovat kokeneet näitä samanlaisia menetyksiä, voisivat kenties olla avuksi joillekin, jos kertoisivat, minkälaisia keinoja he ovat käyttäneet päästäkseen tasapainoon itsensä ja elämänsä kanssa, ja miten kauan prosessi on kestänyt. Kokonaanhan muistoja ei varmasti kukaan haluakaan unohtaa, mutta niiden saaminen tasapainoon oman tunne-elämän kanssa olisi kuitenkin eloon jääneille tärkeää… Molemmat näistä minun ikätovereistani on elänyt leskenä noin 2 vuotta. Toinen on onnistunut jokseenkin hyvin saamaan elämäänsä korvaavaa sisältöä, tosin kyllä on joutunut taistelemaan toisenlaista taistelua oman sairastumisensa takia, joten sivusta on vaikea sanoa, mikä todellinen selviytymistilanne on. Toinen taas rypee edelleen pohjamudissa ja tajuaa kyllä itsekin, että jotain muutosta pitää yrittää, että löytäisi elämään jotain muutakin ajateltavaa. Nyt pitäisi hänen vaan vielä löytää se juuri hänelle sopiva tapa irrottautua entisestä. Aluksi vaikka vaan koe mielessä, hetkellisesti ja jos siitä on apua, tehdä sitten isompia muutoksia vähitellen…

Tällaisten asioiden käsittely on ihmisille niin kovin henkilökohtainen asia, että en usko, että kukaan sivullinen pystyy suorastaan auttamaan asiassa, mutta iso apu varmasti on, jos itse pystyy avoimeen keskusteluun asiasta edes yhden tai kahden ihmisen kanssa. Siinä mielessä vertaistuki on ainakin minulle hyvin tärkeä asia. Ja sanotaan some maailmasta mitä tahansa, niin sieltäkin minä olen löytänyt parikin keskusteluryhmää, jossa voi vaihtaa mielipiteitä todella laajalla aihepiirillä, osan vaikka ihan anonyymisti. Niitäkin kannattaa hyödyntää, jos on sen verran tietotekniikkaosaamista, että pystyyn näitä alustoja käyttämään.

Tälle viikolle päätin ottaa ohjelmaani erilaisten asioiden selvittelyjä ja vaikka se ei ole kaikilta osin yhtään mukavaa, se antaa kuitenkin taas hyvää mieltä siitä, että on saanut jotain aikaiseksi. Tänään poika piipahti myös auttamassa parissa hankalassa asiassa: käytiin läpi kaikki vakuutukseni, kun hinnat tuntuvat joka laskussa aina vaan nousevan ja sitten vielä vakuutusten nimiä muutellaan niin, että en enää lopulta oikein tiennyt mitä muita muutoksia on tullut kuin nimimuutos. Ja olihan siinä mukana todella iso asia , jota en olisi ilman tätä tsekkausta kyllä ymmärtänyt. Lisäksi tapeltiin yhdessä yhden lukon kanssa, jota minä en saanut aukeamaan mitenkään ja pitkään meni pojallakin, mutta lopulta löytyi konsti ja saatiin pääsy kaappiin ilman, että mitään meni rikki. Huhhuh.

Nyt sitten vaan odotetaan viikonlopun "helleaaltoa," jota Pekka Pouta ja jotkut muutkin meteorologit ovat ennustelleet!

Eilen, kun poika kävi kaverinsa kanssa vähän auttelemassa minua kevätpihan siistimisessä, hän virnuili, että pian on tontti vallattu, kun ei ole enää koiraa, niin kissat valtaavat pihan, Rauhallinen paikka, kun kukaan ei yleensä pihalla liikuskele… Kirjoitin siitä jo viime kerralla tiistaikirjeeseen, kun pikkuisen sapettaa, etenkin se paikkojen merkkailu ja lintujen ruokintapaikalla vaaniminen.. Nyt, kun tulin työhuoneeseen kirjoittelemaan taas pientä tekstinpätkää, katsoin ikkunasta ulos, ja kas, siinähän se yksi vakiokissoista taas makasi kivipenkin vieressä terassilla. Katsoi minua, mutta ei hievahtanutkaan paikaltaan. Käänsi päänsä pois, kun napsasin kuvan. Tyyliin, mene pois paparazzi, en halua tulla kuvatuksi! Tämä on niistä kolmesta kissasta ehkä se kaikkein kaunein. Hyväkuntoisen oloinen ja siisti. Se pitkäkarvainen, kirjava otus sen sijaan on aika villin oloinen ja vaikka kulkee täällä kuin kotonaan, on aika helposti pakoon säntäävä. Kolmas, musta kissa, vähäisillä valkoisilla läikillä liikkuu täällä harvemmin ja on selvästi arempi No, joka tapauksessa, minä en kissavieraita tänne kaipaa. Ongelmaksikohan tämäkin vielä kehittyy?!

Muutenkin elämä tuppaa täyttymään isommista ja pienemmistä ongelmista. Sain pari päivää sitten kiinteistöveropäätöksen, joka poikkesi huomattavasti aikaisemmista vuosista. Kyllä minä olin kuullut, että nousu on ollut iso, mutta kyllä nyt alkaa mennä jo hävyttömäksi rahastukseksi! Aikaisemmin maksettavaksi tuli n. 800€ vuodessa, nyt se oli yli 1200€/v Ei kyllä ole ihme, jos vanhuksilla ei enää rahat riitä ruokaan, kun kaikesta nyhdetään sumeilematta iso osa.

Kevät tekee tuloaan hiljalleen. Nurmikko on jo reilusti vihreä, vaikka portin isot kivet antavatkin vielä odottaa krookuksien esiinmarssia kivien ympärille. Ilmeisesti maa on vähäisen lumen takia niin syvälle roudassa, että parin päivän aurinkoinen sääkään ei ole sitä riittänyt sulattamaan. Ja minulla riittää jännitettävää noiden pihan ja kivipenkin sireenien kanssa. Veikö se viimekesäinen kattomyrkky ne kaikki vai vaan osan. Pojat eilen pikkusireenistä katkoivat monta oksaa, kun olivat lumen painosta menneet jo poikki. Onhan sekin aika riiskun näköinen! Mitenkähän minä tästä ympäristöstä vielä onnistun tekemään kauniin? Pahalta näyttää… No, lintuja täällä kyllä vielä riittää. Nytkin tuossa kivipenkin kasveissa ja sireenissä hyppii kolme talitinttiä ja pari mustarastasta käy lintulaudalta napsimassa siemeniä.. Kottaraisia ei vielä ole näkynyt. Jollain pellossa näkyi jo joutsenia…. ehkä ne golfkentän vakiojoutsenetkin jo ovat tulleet… On sekin hassua, miten ne ovat keksineet, että vesieste on niille riittävän iso lätäkkö pesimiseen. Pikkuisen olen miettinyt sen turvallisuutta, kun kettuja kuitenkin kuljeskelee täällä ihan yhtenään.. Mutta ehkä ne aikuiset ovat sitten puolustaessaan todella aggressiivisia… Jotenkin vaan on vaikea uskoa, kun aikanaan Tammisalossa lahdella pesivä joutsenpari tuli joka vuosi esittelemään meille poikasensa eivätkä olleet mitenkään vihaisia—Päinvastoin antoivat lasten syödä ihan rauhassa mitä niille milloinkin annettiin ...oli sekin ihanaa aikaa… välillä naurettiin, kun olivat niin rohkeita, että pistivät päänsä isännän taskuun ja nappasivat sieltä leipäpalan, jos hän ei sitä itse niille antanut.—Ihmisen ja luonnoneläinten välille voi kyllä kehittyä mielenkiintoisia vuorovaikutustilanteita, kun vaan pitää silmät ja korvat auki ja jotenkin osallistuu niiden elämään.

Jaahas, ja pian koittaa taas sekin aika, että autoon pitää vaihtaa kesätassut! Vuosihuoltokin autoon pitäisi tilata. Siinä sitä taas ongelmaa onkin. Joku haukkui Järvenpääläisen maahantuojan huollon pataluhaksi, joten luottamus ei nyt itselläni ole kovin korkealla sen firman suhteen. Minulla on itsellänikin pikkuisien ikävä kokemus heistä.. .rengaspainevalo ei ottanut sammuakseen ja poikkesin sitten sinne, että tarkistaisivat sen. Tarkistivat, mutta mutinan kanssa… tyyliin, " huoltoaika pitää aina tilata!" Tietysti hyvä olisi, mutta kyllä tuollaiset pikkuasiat pitää pystyä hoitamaan ohimennen.. .Nyt tietysti voisi samalla keikalla vaihdattaa ne renkaatkin, kun aikatauluilmeisesti sopisi aika hyvin yksiin tarpeen kanssa.

Päiväkahvin aika alkaisi olla käsillä. Olen nyt vähän aikaa yrittänyt opetella piristämään itseäni kahvimukillisella. Tietysti se, että lähtee kotoa jonnekin muualle piristää varmasti mieltä enemmän, mutta kyllä se pelkkä lämpimän kahvin siemaisukin virkistää. Eikä sen kanssa tarvitse mitään pullaakaan välttämättä ole. Pieni piparikin riittää.

Huomaan, että taas on pari päivää vierähtänyt, ilman, että olen tsekannut parin ystävän olotilaa. Soittelevat kyllä ja tarkistelevat minun olotilaani, mutta eivät välitä ilmoittautua itse.—Kun ei heille kuitenkaan mitään tapahdu! Ei sitä tarvitse piruja maalailla seinille, mutta ei se nyt ole iso asia välillä tarkistaa, että toisillakin on kaikki hyvin… sitten voi taas kaikessa rauhassa uppoutua omiin puuhiinsa. . Pitäisi lähteä sen verran liikkeelle, että kävisi hakemassa Rustasta pari, kolme linnunpönttöä… joista voisi tehdä taas ihan omannäköiset pesät.. Katselin jostain mainoksesta, että ne olivat aika kivan näköisiä ja hintakin oli kohtuullinen. Tavoitteena kuitenkin on, että saisin aikaiseksi taas kerran sellaisen itse rakennetun hirsitalon.. .Eli oksita rakennetun… jos saisin aikaiseksi?

Jos on maailman kirjat ihan sekaisin, niin taitaa olla omanikin. Suurin ongelma aikatauluissani johtuu nyt siitä, että tämä kahdessa paikassa asuminen tuo käytännön haasteita kaikenlaisten masiinoiden suhteen, kun ei vaan kannata hankkia kaikkia mahdollisia värkkejä kahteen paikkaan, niin sitten huomaa kesken kaiken jonkun asian, että ai niin, se kone onkin nyt siellä toisessa kodissa. Kaikkein suurin ongelma lienee se, että kotona minulla on vanhanaikainen pöytätietokone, johon on liitetty huippuhyvä tulostin ja näyttökin on sen verran reilun kokoinen ettei koko ajan tarvitse siristellä mitä ruudulla tapahtuu, kun jotain kirjoittelee´, Minulla on myös läppäri, jota en kuitenkaan yleensä ole juurikaan käyttänyt .ja sen virusturva on siksi puutteellinen. Minulla on kuitenkin virustorjuntalisenssissäni 2 vapaata lisenssiä, joten ajattelin siirtää yhden sille läppärille. Se nyt ei kuitenkaan ollutkaan ihan simppeliä… kun siinä läppärissä ei ollut asennettuna edes sähköpostia. Kun sitä siihen yritin asentaa, kone ei löytänyt edes kotiverkkoa… Pakko sanoa, että kun en ole tietokoneguru, niin tässä kohdin alkoi kypsyttää jo sen verran, että harkitsin jo koko tiistaikirjeen kirjoittamisen lopettamistakin, kun se on oikeastaan ainoa asia, joka on sidottu aikatauluun jollain lailla. Kaiken lisäksi alusta, jolla sitä julkaisen on katkolla maalisuussa ja se tietää, että kolmen domeinin ja alustan vuosimaksut erääntyvät silloin joten se on myös kustannuskysymys. Siinä sitten vedin pitkää tikkua itseni kanssa ja mietin, mitä pitäisi tehdä. Parin kaverin kanssa juttelin asiasta , mutta eihän ne nyt tietenkään minulle päin naamaa sano, että ei sillä ole mitään merkitystä,,, Merkitys on ehkä suurempi itselleni, kun nyt vaan tykkään kirjoitella. Se on harrastus samalla tavalla kuin maalaaminen, lintujen ja luonnon seuraaminen, Osa minua. Ja nyt, kun elämäntilanne on muutenkin muuttunut radikaalisti, niin se on ehkä entistä tärkeämpi asia omalle hyvinvoinnilleni, Kurkkasin kävijätilastoja ja totesin, että on niitä seuraajia kuitenkin aika paljon… tuhannen molemmin puolin, joten kai se joitain kuitenkin kiinnostaakin.

Tämän pähkäilyn sekaan sitten poika kieltäytyi tsekkaamasta näitä masiinoitani sanomalla, että ne on niin vanhoja, ettei noille enää kannata mitään tehdä, Osta uudet, niin voidaan ihmetellä niiden asennuksia sitten.—On se niin helppoa joillekin! Ei tässä eläkeläisenä tuhansia maksavia asioita voi tehtä yks kaks etenkin, kun kyseessä ei ole mikään elintärkeä asia.

Siirsin asian To do– listassani kuun vaihteeseen . Ehkä se päätös kypsyisi itsekseen kun alitajunta saisi vähän aikaa pyöritellä sitä.

Tuli sitten se helmikuun viimeinen ´päivä. Olin viettänyt mahaongelmien kanssa todella huonon yön ja kun sitten se rauhoittui niin, että Nukkumatin hiekka tarttui silmiini, heräsin vasta kymmenen jälkeen. Olin ajatellut, että kaupassa pitäisi käydä, kun jääkaapissa ei enää oikein mitään syötävääkään ollut. Vilkaisu ulos sai minut kuitenkin käpertymään takaisin peiton alle. Joskus iltapäivällä , kun olin kaivanut pakkasesta jotain syömistä, istui sulattelemaan ruokaa löhötuoliini ja tuli mieleen tsekata valvontakameran nauhalta, mitä pihalla on tapahtunut nukkuessani, Ja olihan siellä taas tapahtunut vaikka mitä. Kolme kaurista pyörinyt taas ruusupuskan tuntumassa ihan äsken! Katsoi ikkunasta ulos ja siellähän ne pihalla vieläkin olivat, tosi jo menossa naapuriin päin.. Päätin kuvata ne, jos ehtisin. Ehdin. Kaksi sain kuvattua, mutta kolmas oli keinotellut itsensä jo pusikon ja keltaisten muovinauhojen ali naapurin puolelle, mistä en enää pystynyt sitä kuvaamaan. Ne samat kolme kaurista aika usein pyörivät tässä pelloilla ja myös tiellä.

Valvontakamera kertoi myös, että kolme kissaa, jotka pyörivät pihassa ja terassilla ihan riesaksi asti, enimmäkseen illalla ja yöllä, olivat taas kaikki käyneet merkkaamassa paikkoja ja haistelemassa lintulaudan tarjontaa kivipenkkini päällä. Ne ovat varmaankin naapuruston hevostallien tallikissoja, en tiedä, mutta en halua niitä loukuttamaankaan ruveta, koska tekevät varmasti talleilla hyvää työtä rotta– ja hiiri jahdissa, oletan.

Viimeisenä kameran kuvana näkyi, että posti oli tuonut jotain laatikkooni. Menin siis katsomaan, mitä laatikosta löytyy. Löytyihän sieltä vaikka mitä. Laskuja ja virallisia asioita ja sitten myös yksi tavallinen kirje, nimi ja osoitetiedot käsin kirjoitettuna. En tunnistanut käsialaa. Eihän nykyisin kukaan enää kirjeitä kirjoittele. Kuoren sisältä paljastui kaunis kukkakortti…. hmm… eihän minulla mitään merkkipäivääkään lähiaikoina ole .Kortin sisällä oli viesti; Hei Kristina! Tässä sinulle itse kerättyjä unikonsiemeniä, joita kaipailit tiistaikirjeessäsi,,,, Lämpimin terveisin ja ajatuksin Naapurin Mirja. Mukana oli siemenpussiin pakattuina aikamoinen määrä unikonsiemeniä ! Voiko mitään näin ihanaa tapahtua pilvisenä, sumuisena ja ikävänä päivänä!? KIITOS Mirja! Poikkea joskus vaikka kahville, että saan kiittää sinua henkilökohtaisesti. Tämä oli upea piristys tähän yksitoikkoiseen erakkoelämääni!

Tämän jälkeen oli helppo tehdä päätös tiistaikirjeiden tulevaisuudesta: jatketaan, ja palataan tiistai-aikatauluunkin heti, kun saan nämä tietokonekuviot taas toimimaan. Pitäähän tässä surkeassa maailmatilanteessa ja kolmannen maailmansodan pelon täyttämässä elämässä yrittää pitää kiinni edes joistain traditiosta! Ja traditiohan tämä tiistaikirje jo minulle ainakin alkaa olla… viitisen vuotta tätä olen jo kirjoitellut… pitääkin etsiä tarkka aloitusajankohta, kun aika rientää niin nopeasti, että muisti voi tehdä tepposet….

Viime viikolla tiistaikirje oli hiihtolomatauolla. En ollut tilaisuudessa kirjoitella sitä tietokoneella ja puhelimen kanssa sen työstäminen on niin virhealtista, ettei enää itsekään voi hyväksyä mitenkään sitä kirjoitusvirheiden määrää, mikä siitä seuraa, joten , saitte tekin, hyvät seuraajat pienen loman näiden jorinoiden seuraamiseen. Tosin nytkin ilmassa on epävarmuustekijöitä jatkon suhteen, kun vaikuttaa siltä, että tämä hyvin vuosia palvellut tietokoneenikin alkaa tulla tiensä päähän… olin ajatellut, että meidän yhteistyömme jatkuisi hamaan loppuun saakka, mutta nyt näyttää vähän epävarmalta… voi olla, että olen sitkeämpi kuin tämä masiina… hmmm… ja uuden koneen investointi on iso investointi eläkkeestä irrottaa… eli yritän pärjätä vanhalla.

Viikko luiskahti taas vauhdilla ohi. Pikkuisen oli terveyshuoliakin, mutta ne korjaantuivat, kun tajusin, mistä kaikki kiikasti. Nyt on pari päivää ollut taas aika tavanomainen olotila, paitsi, että jonkinlainen apatia on vallannut koko mummon. Siitä pitäisi nyt pinnistellä taas ylös. Jos näitä leudompia ilmoja nyt tulisi lisää, voisi ulkona olemisesta olla siihen asiaan apua. Himputti, mä tarvitsisin sen karvakorvan, joka pakottaisi minut ulos ja liikkeelle… tuo selkä on edelleen melkoinen ongelma, mutta jotenkin kuvittelen, että pieni pakko vähitellen auttaisi siihenkin… Mielestäni joku on sanonut, että liike on lääke!

Kun on hiljaisuus ympärillä kaiken aikaa, tulee selailtua some viestejä ja maailman tapahtumia vähän turhankin paljon. Joskus sieltä löytyy aforismejä tai elämän "totuuksia"jotka aiheuttavat aivoissa kuhinaa. Ajatusten uudelleenjärjestelyä, oivalluksiksikin niitä voisi kutsua. Yksi sellainen sisältyi tuohon kirjeen kuvituskuvaan. Se muistuttaa, että kuvakulman vaihtaminen voi auttaa moneen asiaan. Se on asia, joka kannattaa ainakin minun sisällyttää oman elämäni työkalupakkiin!

Eilen Matti vietti nimipäivää. Joku vanha sanonta on, että jos Mattina räystäät tippuu, tulee pitkä kesä. Tulisin! En nyt voi sanoa, että olisin katsellut, tippuuko räystäiltä vettä vai ei, mutta reilusti plussalla lämpötila ulkona kuitenkin oli. Samalle päivälle osui nyt sitten myös useita muita asioita, mitä media on jaksanut jauhaa—-Ukrainan sodan 3. vuosipäivä, suurmielenosoitus suurtorilla ja Stubbin lupaukset/ viesti Ukrainalle… ja vaikka mitä muuta. Periaatteessa hyviä asioita, mutta itseäni pikkuisen alkaa pänniä tämä Suomen mahtipontinen hyväntekeväisyys, kun oman maan kansalaiset on jätetty heitteille. Niin nuoret kuin vanhatkin ihmiset ovat kaiken avun ja inhimillisyyden tavoittamattomissa kodeissaan… kaikilla ei sitä kotiakaan edes ole! Missä ne suomalaisten tukijat piilottelevat?!

No. politiikka on politiikkaa, elämää on kuitenkin elettävä ja jokaisella on omannäköisensä arki ja kotkotulset, joiden ymmärtämiseen ja hyväksymiseen ei aina ehkä omat resrussit riitä mutta jollain lailla jokainen kuitenkin joskus maaliin pääsee.

Kaikenlaisia kevätpuuhia kun on tottunut suunnittelemaan, niitä putkahtelee mieleen tietysti edelleen, vaikka hyvin tiedän, että niiden toteuttaminen alkaa olla aika rajallista. Luultavasti kuitenkin ne totutut ajatukset tuovat elämään jonkinlaista turvaa ja jatkuvuuden tunnetta, joka muuten aina välillä on pahasti hukassa.

Unikon siemeniä pitää taas yrittää hankkia, kun viime kesänä oma unikot eivät katon myrkytyksen takia tuottaneet siemeniä. Olen todennut, että kaupan siemenet ovat pääsääntöisesti huonosti itäviä ja ihan älyttömän kalliita, joten voi olla, että pitääkin etsiä unikon taimia, jos ne tuottaisivat sitten loppukesällä seuraavaksi vuodeksi minulle siemenet.—Olen jotenkin koukussa niihin unikoihin, vaikka ne eivät pitkään edes kuki… mutta se tulen liekin omainen hehku, se vetää katsetta… mutta taas tulee mietittäväksi, miten saan joka paikkaan tarvittavat lisämullat. Saahan sen tietysti tilaamalla, mutta kun ne pitää jaksaa kärrätä oikeisiin paikkohinkin! Nytkin varmaan kuukauden verran hoivailin lahjaksi saamaani sisäkukkaa, anopinkieltä, eteisen lattialla, kun en jaksanut sitä itse kannella ja isompaan ruukkuun ja uusiin multiin vaihtaa… Onneksi on olemassa Tarja! Hän on sellainen loistopakkaus, ettei toista ihan helposti ole. Hän oli luonani lauantaina muutaman tunnin ja touhusi kaikenlaista, minulle hankalia asioita… kiikutteli linnuille talipalloja ruokintatelineeseen, raahasi ison kassillisen erilaisia purkkeja ja purnukoita niille kuuluvaan paikkaan autotalliin ja lajitteli ja mittaili kanssani vaatekaappien sisältöä roskiin, kierrätykseen ja vaatekeräykseen. Iso uusia, hintalapullisia isännän vaatteita odottaa myös laatikoissa uusia käyttäjiä, jos sellaisia sattuu löytymään.. On hirvittävän hidasta ja pitkäveteistä hommaa….

Nyt pitäisi saada itsestään irti vielä Heinolan keskusta-asunnon myynti, Sen tuotto on niin pientä, ettei oikein kannata sitä mukanaan roikottaa. Se on tosi kiva asunto ja niin keskeisellä paikalla, että mikään palvelu ei ole kaukana. Se olisi ihanteellinen asunto vanhalle ihmiselle tai kahdelle… mutta myyntiaika on sielläkin pitkä , joten vaikka laittaisin sen heti myyntiin, voisi olla, että ostajaa saa odottaa vuosia… Siihenkin asiaan pitäisi jaksaa kuitenkin  paneutua. Onneksi ei ole kiire tai mikään pakkotilanne.

Nauttikaahan plus-asteista ulkona! Siitä se kevät lähtee liikkeelle. Lintujen asuntonäyttely on ja alkanut!

Voi että joskus tulee vastaan asioita, joita ei ole koskaan tullut ajatelleeksi ja sitten kun joku sanoo sen ääneen, sinulle tulee kristallin kirkas oivallus, että niinhän se on ja siitähän se johtuu! Mietit, miten et ole koskaan tullut ajatelleeksi asiaa siltä kannalta… Minä sain tällaisen kaiken kattavan oivalluksen yhtenä iltana, kun juttelin puhelimessa yhden ystäväni kanssa, jonka kanssa olemme yhteydessä viestein tai puhelimella lähes päivittäin, eli keskustelunaiheetkin ovat moninaiset. Huokailin hänelle taas, ties kuinka monennen kerran, että miksi nykyään eteeni tulee hirveän paljon viestejä jonkun ystävän, tuttavan tai vanhan työkaverin menehtymisestä. En tahdo jaksaa niitä . Se on joka kerta jotenkin niin surullista, vaikka siihen onkin syynä ihmisten ikääntyminen ja oman sukupolveni suuri koko.. Hän siihen tokaisi, että " sinulla on niin tavattoman laaja ystävä ja tuttavapiiri, että siihen määrään mahtuu näitäkin tapauksia enemmän kuin sellaisille, joilla ei ole sellaista ystävä ja tuttavapiiriä ja jotka eivät ehkä ole entisten työkavereidensa kanssa vuosiin olleet missään tekemisissä!" . Siinä minä istuin puhelin kädessä, enkä hetkeen osannut sanoa mitään.—Oivallus, niin tietenkin! Kuinka en ole koskaan tullut ajatelleeksi, että noiden tiedostamieni asioiden lisäksi tietenkin alkuperäisellä kontaktimäärällä on ihan keskeinen merkitys sille, miten paljon tällaiset viestit omaan mielialaan ja kokemukseen vaikuttavat! Olen aina lapsillenikin painottanut ystävien merkitystä elämälle ja nyt ensimmäisen kerran löysin sillekin asialle jonkun vähän negatiivisemman vaikutuksen! - No, en nyt sen takia kuitenkaan ala ystäväpiiriäni boikotoimaan yhteydenpidossa tai muutenkaan. Pitää vaan yrittää varautua näihin ikäviin viesteihin jotenkin paremmin, osana elämää.

Tänään aamulla, kun heräsin, olin täynnä energiaa ja suunnittelin tekeväni vaikka mitä, Vaan kuinkas kävikään? Kello lähenee puolta päivää ja minä en ole saanut vielä edes kotivaatteita päälleni, Naputtelen tätä tietokoneellani yöpaidassa välillä työhuoneen ikkunasta ulos katsellen…. tintit ja pikkuvarpuset siellä ahertavat auringonkukansiementen ja talipallojen kimpussa. Yöllä on taas satanut lunta, joten ruuan löytäminen ilman ihmisen apua on vaikeampaa. Eli onnittelen itseäni siitä, että sain eilen itsestäni irti kauppareissun, vaikka ei tippaakaan olisi huvittanut mihinkään lähteä. Itsekurista on siis vielä jotain jäljellä! Rehellisesti sanoen, se on kyllä huimasti vähentynyt ihan viimeisen vuoden aikana. Ilmeisesti se, ettei minulta kukaan muukaan enää edellytä mitään. Minun ei tarvitse huolehtia kenenkään ruuasta, vaatehuollosta, asioiden hoitamisesta… riittää, kun hoidan omat asiani… Niissä sitä hoitamista kyllä onkin ihan riittävästi. Liikaakin. Nykyiset viranomaiskuviot ja yritysten yksipuoliset sopimusehdot alkavat olla sellainen pykäläviidakko, että tekemistä riittää lähes täysipäiväiseen puuhasteluun. Ja tämä tietotekniikka ja sen päivittäminen omalle koneelle, puhelimelle ja päähän alkaa kysyä nykyisin aina vaan enemmän pitkää vieteriä ja aikaa. Kaksi päivää sitten tappelin uuden sähköpostisovelluksen kanssa ja sain sen lopulta päivitettyä uuteen versioon. Meniköhän siihen yhdessä roskapostin tuhoamisen kanssa kolmisen tuttia. Tänään se ei enää käynnistynytkään! En kyllä jaksa sitä joka toinen päivä ruveta palauttelemaan ja ihmettelemään.—Kun ei omalla nuorisollakaan ikinä ole aikaa ja energiaa minun ongelmiini paneutua ja ei oikein raskisi pieniä eläkeroposiaan "omaguruihin" sijoittaa, kun tietää että ne on vaan muutaman minuutin juttuja ammattilaiselle. Joskus minua oikeasti hirvittää, mihin tämä maailma kaiken tämän digitalisoinnin seurauksena oikein mene… ja nyt sitten vielä sotkevat sen tekoälynkin kuvioihin! Se voisi olla hyvä apulainen joihinkin asioihin, mutta entä jos se alkaakin kloonata jotain ominaisuutta niin, että se ryöstäytyy hallinasta….? Sitten kun se vielä tulee kuvioihin erilaisten rikosten tekemisessä ja hakkeroinnissa, mikä on hyvin todennäköistä, ollaankin melkoisessa nesteessä! _ tässä kohdin voin olla vaan tyytyväinen, että oma elämäni ei todennäköisesti riitä näiden kauhuskenaarioiden toteutumiseen saakka, ainakaan kaikkien…

Loppuviikolle olisi ohjelmassa monta asiaa… tiedän jo nyt, että osa niistä ei toteudu, kun en vaan jaksa sitä kaikkea tehdä. Onneksi listalla ei ole montaa pakollista asiaa, joten pikkuisen on pelivaraa sille, että siirtää joitain asioita myöhemmäksi, mutta oma luonteeni vähän rankaisee minua siitäkin. Kestän huonosti keskeneräisiä asioita ja nyt kun niitä olosuhteisen pakosta kertyy joka päivä aina vaan lisää, ne alkavat jossain vaiheessa jurppia niin paljon, että se vaikuttaa koko elämänlaatuun negatiivisesti. Ja kun muitakin paineita on, niin se on kakka juttu.

Mutta jotain tosi positiivistakin on tapahtunut! Vähän toista viikkoa sitten soitin Terveyskeskukseen, kun huomasin kauhukseni, että kahden minulle tärkeän kipulääkkeen reseptit olivat vanhentuneet ja yksi oli muuten vaan uusimisen tarpeessa. Soittivat takaisin seuraavana päivänä ja sairaanhoitaja lupasi pistää asian tiedoksi lääkärille. Varoitti kuitenkin, että siinä voi viikko vierähtää. Vielä samana päivänä tuli viesti, että se vanhenemassa oleva resepti on uusittu. Meni viikko, mitään ei kuulunut. Sitten ajattelin tarkistaa Oma Kannasta, oliko se resepti oikean vahvuisena uusittu. Yllätys oli melkoinen, kun totesin, että kaikki pyytämäni lääkkeet, myös kolmiolääke, oli uusittu´. Yksi tosin vaihdettu sellaiseen, jota en ollut aiemmin saanut.,, siihenkin syy selvisi: aikaisempi lääke oli muuttunut reseptivapaaksi! Olipa lääkäri lukenut  kunnolla potilastietoni ja hoiti työnsä mallikkaasti! Kiitokset Sipoon terveysasemalle, taas kerran!

Helmikuuta aloitellaan pikku pakkasessa. Olin viime perjantaina paikalla, kun yhtä ystävää potkittiin eläkkeelle. Tapahtuma oli kyläyhteisön kokoon kutsuma ja syynä oli ikivanhan paikkakunnalla "aina" olleen vehnämyllyn toiminnan loppuminen ja kun mylläri on koko kylän pidetty joka paikan apu, tuki ja turva, niin haluttiin väen voimalla kiittää miestä. Minä olen pikkutytöstä asti ajoittain enemmän, toisinaan vähemmän, mutta paljon kuitenkin pyörinyt niissä maisemissa ja tunnen kaverin hänen lapsuudestaan saakka, mutta en ole koskaan aikaisemmin käynyt siinä myllyssä sisällä ja se oli perus syy, miksi päätin lähteä pippaloihin mukaan. Sen hetkinen oma tilanteeni oli vaan sen verran hankala, etten voinut jäädä nauttimaan tarjoilusta tai seurustelemaan ihmisten kanssakaan , kunhan piipahdin paikalla, kuvasin vähän myllyä sisältä ja juhlaväkeä myös.

Kylän vanhin henkilö, oli kutsuttu pitämään juhlapuheen. Se oli lyhyt ja ytimekäs, mutta keskeisen asian, avuliaisuuden ja mukavan myllärin persoonallisuutta hyvin kuvaavaa, Siinä puheen aikana hän toi ominaisuuksista esiin myös sen, että mylläri oli kävelevä Wikipedia! - Tämä toteamus pysäytti minut miettimään syntyjä syviä… siinä se oli, yksi oman elämäni salaisuus! Kävin mielessäni läpi niitä ystäviä, tuttavia ja sukulaisia, joiden kanssa tunsin jonkinlaista sielujen sympatiaa enemmän kuin toisten kanssa, mutta en ollut keksinyt tätä yhdistävää asiaa: Wikipedia! Tajusin kristallin kirkkaana, että kaikki minun mielestäni mukavimmat keskustelijat ja myös ystävät, omaavat tämän saman ominaisuuden ja arvoasteikossani se näyttää olevan määräävä tekijä… Olen lähes koko elämäni ajatellut, että yksi minun elämäntehtäväni on opetella sietämään tyhmiä ihmisiä. Se on ollut aina jotenkin stressaava kokemus, kun toinen ei tajua jotain asiaa, ei millään.. Nyt tajusin, että niinpä niin, itse arvostan tietoa ja hyvin laajaa sellaista. Ja siinähän se sitten tulee.. .sellainen ihminen, jonka tietomäärä on suuri, osaa yhdistellä erilaisia asioita joustavammin ja tekee johtopäätöksiä nopeammin…. keskustelu ei takkua eikä mene väittelyksi, kun on riittävästä faktaa takana. Siinä on siis syy siihen, että viihdyn näiden Kävelevien Wikipedioiden seurassa! Aihevalikoima on riittävän laaja!

Niin sitä näköjään joskus yllättyy olista oivalluksistaankin! - Niinhän ne sanovat, että oppia ikä kaikki.

Ikä tuo kyllä kaikenlaista jännää muutosta elämään muutenkin. Aika yleistä tuntuu niin itselläni kuin joillain ystävilläkin olevan jonkinlainen saamattomuus. Ei vaan enää jaksa höyrytä kaikkien asioiden kanssa niin kuin aikaisemmin. Vieterikin lyhenee päivä päivältä, vaikka sen pitäisi venyä! - Tänäänkin kärähti päre taas, kun aamulla ensimmäisenä tuli puhelimeen viesti, että " Hups! Oletko unohtanut maksaa laskusi?" Lähettäjänä Verisure, hälytysjärjestelmieni ylläpitäjä. Mielestäni olin maksanut laskun ihan normaalisti, joten tietokoneelle, mars! Tsekkaus tuotti tuloksen: 2 laskua maksettu eräpäivänä tammikuun 20. Pistin Viestiä asiakaspalveluun, joka kuittasi, ettei heillä näy mitään avointa laskua, päinvastoin, minulla on yhden laskun verran ylimaksua! haluanko sen palautettavaksi vai säästetäänkö seuraavaan laskuun? Eli joku aika sitten sain samanlaisen ilmoituksen ja olin silloin toisella paikkakunnalla, mutta kun sattui olemaan tunnistautumisläpykkä mukana, maksoin kiireesti viimeisen laskun, vaikka olin sen jo ehtinyt hyväksyä maksupalvelussa! Elä nyt näiden kanssasittten nätisti ja yritä huomata , milloin vain haluavat, että mainostaisin heidän palveluitaan kavereille...mintään muuta ajatusta tuossa muistutuksessa ei sivutuotteena muuten ollut.- Suosittelusta saisin alennuksia!!

Ja se hitaus, mikä kaikkeen on tullut ikään kuin kaupantekijäisinä, vaivaa aina vaan enemmän ja enemmän. On päiviä, kun ei viitsisi nousta sängystä ylös saati sitten tehdä jotain järkevää. Ainoa lohduttava asia on, että omilla kavereilla lähes kaikilla, alkaa olla sama tilanne, puhti on kadonnut tekemisistä. Jotkut vielä parisuhteessa elävät ovat pikkuisen reippaampia. Ilmeisesti siinä toinen tönii toista ajoittain ryhdistäytymään… vai onko se vaan niin, että kaksistaan keksitään enemmän aktiviteetteja? Kukahan tekisi aiheesta tutkimuksen?

No, tänään kuitenkin minäkin nukuin ensin ihan kunnon yöunen, sitten hiljalleen heräillen mietin, mitä olisi tänään vuorossa… no juu, oli sitä laskunmaksurumbaa… rautakaupassakin voisi piipahtaa ja sitten tuo ulos yöksi jätetty auto pitäisi pesettää, että näkisi ajaa sen talliin… peruutustutka on niin likainen, ettei sen avulla näe pimeässä peruuttaa talliin… Joten kun sain nieleskeltyä aamupillerit ajattelin tilata pesuajan. Vaan olikin liian aikaista. Pesupaikka avattiin vasta kymmeneltä. Takaisin sänkyyn vähäksi aikaa.. .sitten uusi yritys ja sovittiin, että jossain 16-17 välissä voin sen viedä , eli samalla reissulla sitten  voin käydä  täydentämässä jääkaappia ja kotiim tultuani auto pääsee kuivattelemaan itseään lämpimään talliin.

Huomenna on Runebergin päivä…. olen jo pari kertaa syönyt runebergintorttua lähi aikoina, en taida enää enempää niitä tarvita. Ei kuitenkaan ole ketään tulossa edes kahville… Sekin on hankalaa… kun on aika iso kynnys pistää kahvia tulemaan vaan itselleen , kai minun on sekin turhamaisuus opeteltava! Kun jostain kumman syystä minä nykyisin jo ihan tykkään hyvästä, mustasta kahvista, jonne piilotan pari palaa ruokosokeria lisämakua antamaan.—Sitäkin pitäisi muistaa ostaa lisää...saa nähdä, miten käy. En tykkää kirjoitella lappuja. Periaatteena, sitä enemmän muisti lahoaa, mitä enemmän lappujen varassa elää.

Edit; juu, kävin kaupassa ja pesetin auton, mutta mielessä oli vaan suolainen ruokapuoli, eikä mitkään ruokosokeripalat! Onneksi ne nyt ei vielä ole kuitenkaan kokonaan lopppu! On vielä aikaa kaupassakin se muistaa...

Tammikuu on taas melkein kokonaan jo mennyt ja huomaan , että päivästä toiseen mielessäni pyörii yksi ja sama asia: tämän tästä jonkun asian yhteydessä kysyn miksi? En muista, että olisin koskaan aikaisemmin törmännyt aina samaan asiaan… miksi joku tekee tai sanoo jotain, mitä on vaikea ymmärtää. Ei, en myönnä, että ymmärryskyvyssäni olisi tapahtunut mitään taantumista, mutta en vaan ymmärrä ihmisten käyttäytymistä tai tekemisiä.

Jo pitemmän aikaa olen miettinyt, miksi ihmiset tunkevat FB sivuille, omaan profiiliinsa ja eri ryhmiin jatkuvasti selfieitä. Siis kuvia itsestään tekemässä jotain tai parhaimmillaan videoita jokapäiväisistä omista asioistaan,,, kukkien kastelusta kuntosalitouhuihin tai vaikka lenkkeihin. Mikä ihmeen tarve ihmisillä on katsella päivästä toiseen omaa naamaansa ja omia toilailujaan, kerätä niillä kavereiden tykkäämisiä?? - Onko taustalla itsekeskeisyys vai miksi se oma naama pitää olla joka paikassa? Nykyisin tähän mukaan on tullut myös videopätkiä, joiden äänitystaso on alle kaiken arvostelun ja sellaisen pätkivän äänen kuunteleminen eí todella kiehdo, vaikka asia itsessään joskus saattaisi kiinnostaakin.

Toinen nykyisin vallalla oleva asia, joka ihmetyttää, on se, että eri uutisvälineet, lähinnä paikallislehdet, täyttävät Facaea maksullisilla jutuilla. Ensin laitetaan joku raflaava otsikko ja sitten kerrotaan, että maksamalla sen ja sen verran, saat lukea sen kokonaan… tai sitten kommenteista selviää itse asia, joka ei ehkä ole käytännössä edes mikään uutinen. Mielestäni asia pitää kertoa kiemurtelematta juuri niin kuin se on. Tällaisen venkulointi saa vaan adrenaliinit pintaan ja vähitellen koko mediasta tulee ei-toivottu. Sitäkö ne toimittajat haluavat? Hyvänä esimerkkinä on Seiska-lehti. En ole enää aikoihin lukenut edes ainoatakaan Seiskan otsikkoa saati sitten juttua, koska luokittelen sen niin huu-haa lehdeksi, ettei siihen kannata uhrata silmäystäkään.Ja moniko on oikeasti kiinnostunut jonkun muutaman sadan kilometrin päässä ilmestyvän lehden toraa aiheuttaneesta kunnanhallituksen jäsenestä niin, että maksaiasi juorun lukemisesta?!

Eihän tämä nykyelämä monellekaan ole mitään herkkua ja siksi varmasti kaikki negatiiviset asiat ja niiden nostaminen esiin eri yhteyksissä alkaa olla niin normaalia, että siihenkin aletaan vähitellen tottua. Ja aika erikoista onkin, kos jostain lukee jotain todella positiivista palautetta. Myönnän, että viimeaikaiset tapahtumat ovat tehneet minustakin ajoittain ikävän ja kiukkuisen vanhan mummon, joka ei juuri armoa anna, kun mielipiteitään laukoo, mutta yritän kuitenkin ihan tietoisesti etsiä myös hyviä asioita ja tapahtumia elämästäni. Välillä se on vaikeaa, mutta ei kuitenkaan mahdotonta.

Tänään keskustelin yhden ystävän kanssa yhteisestä toiveesta: haluaisimme molemmat vielä uuden koiran, sateenkaarisillalle mennen seuraajaksi.  Erilaisia ryhmiä on, mistä koiran voisi hankkia, mutta näiden ryhmien säännöt ovat jotain hepreaa, joka ei tavalliselle ihmiselle avaudu… ei saa puhua koiran myymisestä tai ostamisesta, ei saa kertoa tai kysyä hintaa, eikä saa kysyä, miksi koira on tarjolla jne. Olen muutaman kerran yrittänyt kertoa halustani tarjota koti jollekin pienelle koiralle ja joka kerta ryhmän ylläpito on poistanut ilmoitukseni sääntöjen vastaisena! Ja taatusti minä en ole mikään pentutehtailija tai sellaiseksi aikova. Enkä ole edes kovin kranttu siitä, olisiko kaverini puhdasrotuinen vaiko ei…. eihän tässä itsekään mitään missiainesta olla! Miksi näinkin yksinkertaisesta asiasta on tehty pelkkää bisnestä?!

Niistä hyvistä asioista puheen ollen…. Manailin eilen, kun ei ollut mitään kivaa tekemistä. Otin sitten läjän noita ed. mainittuja selfieitä puhelimeeni, että voivat tenavat aikanaan saada edes muistotilaisuuteen kuvan minusta. . Joku kaveri siihen tokaisi, että mitä sinä siitä enää välität.—No juu, ei tietysti tarvitsisi mutta sen verran hankaluuksia ihan tavallisista asioita tuli itselleni eteen miehen kuoleman jälkeen, että ajattelin edes siltä vaivalta lapset säästää.– Sekin muuten, että me, vanhatkaan ihmiset emme yleensä keskustele etukäteen siitä, että toinen kenties joskus jää yksin, on tosi asia. Olisi syytä vähän miettiä! Se tilanne kun melkein kaikille kuitenkin jossain vaiheessa tulee eteen. Harvoin pariskunta käsikädessä täältä pallolta poistuu. Ja kun se sitten tapahtuu, sen ON pieni katastrofi ihan taatusti. Ja kaikki eivät selviä siitä läheskään ehjinä.

No, minä ehdin valmistautua, mutta silti tämä on helvettiä. Monelta osalta. Nähtäväksi jää, miten kauan menee toipumiseen… Kovasti kuitenkin yritän. Ja oma psyykekin kyllä tekee kaikkensa, että tilanne tasoittuisi… viimeisin vitsi oli, että unimaailmani astui peliin mukaan ja katselin koko viime yön niin hauskoja unia, että en olisi ollenkaan tahtonut herätä aamulla… toisessa unessa minulla oli ihana seuralainen, jonka kanssa maattiin hiekkarannalla auringossa ja keskusteltiin elämän perusasioista ja toisessa unessa joku pukumies tärkeänä kumartui katsomaan juuri valmiiksi saamaani kermakakkua ja horjahti sen verran, että puolet naamasta sai kermakuorrutuksen…. ja minä hihittelin itsekseni, että siinähän tärkeilet,yritä nyt näyttää tärkeältä! - Mietin, mistä syystähän tämäkin uni minulle tuli...taustalla saattoi olla edellisen illan keskustelu siitä, miten hankalaa on esimerkiksi hoitaa omaa terveyttään, kun pelkkä yhteyden saaminen hoitohenkilöstöön vie päiviä tai viikkoja! Itse odottelen nyt takaisinsoittoa, kun muutama tärkeä lääkeresepti on päässyt vanhenemaan...kas kun en ole lääkkeiden himokäyttäjä, mutta on tilanteita, joissa jotain apua olotilaan kuitenkin joskus pitäsi saada. Odottavan aika on toooosi pitkä!

Tiedossa on kyllä yksi todella hieno asia, jos vaan jaksan lähteä liikkeelle…toivottavasti on kohtuullinen ajokeli. Matkaa on sen verran, ettei oikein kurjalla kelillä tee mieli ajaa. Perjantaina on nimittäin yhden hyvin mukavan ja avuliaan miehen eläkejuhla, Sinne koko kylä on tulossa ja tiedän, että siellä saa  kuulla , miten joku saa kehuja tekemisistään ja työstään...kerrankin muualla kuin hautajaisissaan! Hän jos kuka on ne kehut ansainnut! 

Pari päivää sitten koko maailma tuntui hukkuvan lumeen, Seurasin tukka pystyssä Heinolassa valvontakameran kuvia, miten Talmassa lumimäärä vaan kasvoi ja kasvoi, terassikin näytti isolta lumimöykyltä… Postiauto kuitenkin ajoi pihaan tuomaan postit laatikkoon. Mitään muuta liikettä ei muutamaan päivään näkynyt kamerassa, Kissatkin, jotka usein öiseen aikaan hiippailevat pihassa pysyivät nyt omissa nurkissaan. Minä olin tiukasti kiinni Heinolan pienissä korjauksissa… Piti saada pesuhuoneeseen sähköpistoke ja suihku. Suosittelivat minulle ammattilaisia, joista toinen oli ehkä ammattitaitoinen, mutta muuten raivostuttava passattava. Toisen kanssa meni paremmin. Hän osasi työnsä ja osasi myös käyttäytyä, vaikka oli varmaan puolet sitä toista nuorempi.

Nyt ei vähään aikaan toivottavasti tarvi tehdä mitään isompaa missään paikasa… ei tällaista rahan ohimarssia kyllä kenenkään pussi pitkään kestäisikään!

Koko alkuvuoden, olen tuntenut itseni jonkinlaiseksi erakoksi, joka vaeltaa paikasta toisen varjon tavoin…. joskus mietin, miksi yleensä vielä olen ja elän… no, ei kai tässä muutakaan voi. Mutta kun pysähtyy miettimään, mitä se arjessa tarkoittaa, jääkin taas miettimään, onko tämä vanhana erakoituminen meidän kaikkien kohtalo…

Minulla on muutamia ystäviä, joiden kanssa välillä filosofoidaan jos jonkinlaisia asioita jna mietitään, mistä mikäkin nykypäivän ongelma on saanut alkunsa ja mihin se johtaa. Yhden tällaisen juttukaverin kanssa mietittiin eilen kahvikupposen äärellä, miten meistä kumpikin on kehittynyt juuri sellaiseksi, kuin nyt on. Meillä on aivan hurja tausta monessa asiassa ja olemme todella melko lailla vastakohtia toisillemme, mutta ymmärrämme ihmeen hyvin kuitenkin toisiamme ja toisen tunteita ja käyttäytymistä. Kun hän lähti kotiin, pohdin kikä on se meitä yhdistävä tekijä ja tulin siihen tulokseen, että olemme molemmat kiinnostuneita ihmisestä ja ihmisen mahdollisuudesta sopeutua erilaisiin olosuhteisiin ja hyväksyä oma, joskus hankalakin tilanne osana omaa kehityskaarta niin, että ikävistäkin asioista voi oppia jotain uutta.

Tänään juttelin hetken aikaa puhelimessa myös erään ex-työtoverin kanssa, joka täytti viime viikolla 100 vuotta! On käsittämätöntä, miten joku saavuttaa niin korkean iän ja kaiken keskellä on pystynyt pitämään nuppinsa selvänä ja huumorinsa tallessa. Juttelemme hänen kanssaan 1-2 kertaa kuukaudessa puhelimessa ja olen todella ylpeä siitä, että voin lukea hänet ystäväkseni. Hän on henkisesti sellainen voimavara, ettei jokainen kohtaa vastaavaa koskaan elämässään… Jutustelumme olisi varmasti jatkunut pitempäänkin, mutta kun 100v päivä oli vastikään ohitettu, hänelle oli soittelijoita jonoksi saakka, joten annoimme tilaa toisillekin.

Se, ettei ruoka oikein tahdo maistua, on edelleen selvä ongelma arjessani. Nyt kun sen lumikaaoksen jälkeen yks kaks tulu plus-asteita aika reippaasi ja lumet lähes kokonaan häipyivät, seurauksena on peilin lailla kiiltävät kadut, pihat ja tiet. Ei todellakaan houkuta pistää edes nenäänsä ulos, kun kaatuminen olisi enemmän kuin todennäköistä! Tuo meidän pihakin on niin liukas, että jos olisitte päässeet seuraamaan viimeisintä kaupasta kotiin tuloani, se olisi ollut todella huvittavaa katsottavaa…. Mummo piteli autosta kiinni, että pääsi hiipimään autotalliin, otti sieltä ureaa, joka sulattaa jäätä. Heitti sitä vesikauhallinen verran kivetykselle ja sitten ovenpielistä ja autosta tukea ottaen hiihti luiskaa alaspäin ja lysähti auton etuistuimelle ja siirsi jalat hitaasti sisäpuolelle ja veti oven kiinni ja alkoi mallata autoa jja oviaukkoa yhteensopivaan kulmaan, että saisi peruutettua auton tarkalleen oikeassa kulmassa talliin. Auto kun oli taas kerran niin rapainen, ettei peruutuskamera näyttänyt kuskille minkäänlaista kuvaa… piti vaan uskoa, ettei siellä ollut mitään isompaa ainakaan edessä. Onnistui! Taas j´kerran. Mutta tänään olisi oikeastaan pitänyt mennä täydentämään ruokavarastoa, mutta en saanut itseäni liikkeelle, vaikka ilma olisin ihana, eikä minulla ollut muuta pakollista kun laskujen makselua yms. Juoksevia asioita, mutta piti tehdä uudet taulukot omaa kirjanpitoa varten ja sitten vielä yritin selittää jollekin kyselijälle, että en voi luvata, että mökkivessaan mahtuu rollaattori, kun en ole sitä koskaan sinne yrittänyt sovitella… ovenpielet ja eteinen antavat niin monta tukipistettä sille matkalle, että en usko sen tarpeeseen, mutta kun en itse käytä, niin en voi varmaksi vannoa. Ongelmia on jokaisella näköjään!

Leikittelen ajatuksella, että säitä voisi jotenkin itse säädellä. Olisi aika kivaa, kun edes pikkuisen voisi vaikuttaa kulloiseenkin säähän… Vaikka niin, että lumen, sateen. Auringon yms. asioiden prosentuaalinen määrä olisi kiinteä, ettei aina aurinko paistaisi tai sataa lotkottaisi. Mutta voisi tietyissä tilanteissa valita esimerkiksi sateettoman ajokelin tai lumettoman pihan… No juu, haaveet on haaveita. Eipä näihin säihin voi vaikuttaa.. eilenkin lunta tuli koko päivän. Täällä oli siivouspäivä ja sinne ne matot vaan lensi tuulettumaan ja siivoja sai tehdä tovin töitä, että pääsi urakan jälkeen lähtemään kotiin, kun auto piti kaivaa esiin lumikasasta! Olin jo pikkuisen kauhuissani, kun tiesin, että sunnuntaina minun on pirteän tyttönä oltava taas liikenteessä. Mutta onneksi sunnuntain sää olikin heti aamusta aika aurinkoinen. Piha oli kyllä täynnä lunta ja vähän mietin, että miten täältä taas kahlataan.. "Lumimies" hoiti pihan siistiksi perjantaina, mutta lauantaina sitä laatua tuli niin tasaisesti, ettei sen paikasta toiseen siirtämisessä oikein olisi ideaa ollutkaan!

Olen taas vaihteeksi yrittänyt markkinoida mökkiäni vuokrattavaksi. Jonkin verran on ollut kiinnostusta ja nyt on hintojakin kehuttu asiallisiksi, mutta yhtään sitovaa varausta ei kukaan ole vielä tehnyt. On se vaikeaa! Homman hoitaminen jouhevasti vaatii todella paljon etukäteisharkintaa eri asioiden kanssa ja aina tulee jotain, mitä et ole osannut ottaa huomioon. Yksi tällainen mielenkiintoinen asia on varausmaksun periminen. Ihmiset eivät mitenkään tahdo ymmärtää, että joku varausmaksu pitää olla, ettei varauksia tehdä ja sitten vaan hävitään ja siinä sitten vuokranantaja kiroilee, kun ei vuokralaista näy ja sekin raha jää saamatta.. .Mielenkiintoista on myös se, miten ihmiset ihmettelevät, miten verottaja suhtautuu tällaisiin ennakkomaksuihin… vuokranantajana minä taas pidän itsestään selvänä, että se ennakkomaksu hyvitetään asiakkaalla silloin, kun koko vuokra-ajan vuokra maksetaan ja sehän nyt taas on itsestään selvää, että tieto kokonaisuudessaan välittyy verottajalle. Kyllä tällainen toiminta on niin monen pykälän summa, että eipä siihen juuri aukkoja voi junailla! Se on sitten eri asia, jjos joku harrastaa vuokraustoimintaa niin, että tietoa ei asiasta anneta mihinkään, mutta luulisin , että siihen jo joku naapurikin puuttuisi, koska varmasti sen, että mökillä ravaa kaiken aikaa eri ihmisiä kiinnittää ulkopuolistenkin huomion, joten on se sen verran riskibisnestä, ettei ihan heti mieleen juolahtaisi edes yrittää! - No toivotaan, että jotenkin saan tämänkin asiaan rullaamaan järkevästi. Harmittaa vaan, kun kaikki asiat etenevät vähän kuin hidastetussa filmissä. JA minähän tunnetusti olen tässä, heti, nyt– ihminen, jonka kaikki asiat pitäisi aina edestä ripeästi!

Ehkä kärsivällisyys on yksi niistä asioista, joita minun pitää tässä elämässä oppia, joten jäitä hattuun! Asioilla on tapan järjestyä!

Nyt kello tikittää taas pikkuisen liian nopeasti, olen tunnin myöhässä suunnitellusta aikataulusta. –Puhelin on syyllinen. Oli pitkä keskustelu pojan kanssa— monta asiaa tuli mietintämyssyyn… mm. tämä suht uusi asia, ladattava lumilapio– Jostain pitäisi taikoa esiin joku, jolla on käyttökokemusta sellaisesta. Se vvoisi nimittäin olla ratkaisu siihen, että minäkin saisin pidettyä tämän talon terassin ja autotallin edustan hiukan siistimpänä kuin mitä se nytkin on, kun saisin lumet siirrettyä sivuun kulkureitiltä ja kivipenkin tuntumasta. Eli jos joku tietää, onko se lelu vaiko hyödyllinen kapine, niin mielellään voisi asiasta kertoa!

Nyt sitten yrittäkää muutkin nauttia kauniista, aurinkoisesta talvi-ilmasta. Minäkin yritän, vaikka välillä manaankin koko talvea. Pakkohan kuitenkin on myöntää, että on tämä puhdas, valkoinen lumi, joka kaiken alleen peittää kaunista kateltavaa!

Leikittelen ajatuksella, että säitä voisi jotenkin itse säädellä. Olisi aika kivaa, kun edes pikkuisen voisi vaikuttaa kulloiseenkin säähän… Vaikka niin, että lumen, sateen. Auringon yms. asioiden prosentuaalinen määrä olisi kiinteä, ettei aina aurinko paistaisi tai sataa lotkottaisi. Mutta voisi tietyissä tilanteissa valita esimerkiksi sateettoman ajokelin tai lumettoman pihan… No juu, haaveet on haaveita. Eipä näihin säihin voi vaikuttaa.. eilenkin lunta tuli koko päivän. Täällä oli siivouspäivä ja sinne ne matot vaan lensi tuulettumaan ja siivoja sai tehdä tovin töitä, että pääsi urakan jälkeen lähtemään kotiin, kun auto piti kaivaa esiin lumikasasta! Olin jo pikkuisen kauhuissani, kun tiesin, että sunnuntaina minun on pirteän tyttönä oltava taas liikenteessä. Mutta onneksi sunnuntain sää olikin heti aamusta aika aurinkoinen. Piha oli kyllä täynnä lunta ja vähän mietin, että miten täältä taas kahlataan.. "Lumimies" hoiti pihan siistiksi perjantaina, mutta lauantaina sitä laatua tuli niin tasaisesti, ettei sen paikasta toiseen siirtämisessä oikein olisi ideaa ollutkaan!

Olen taas vaihteeksi yrittänyt markkinoida mökkiäni vuokrattavaksi. Jonkin verran on ollut kiinnostusta ja nyt on hintojakin kehuttu asiallisiksi, mutta yhtään sitovaa varausta ei kukaan ole vielä tehnyt. On se vaikeaa! Homman hoitaminen jouhevasti vaatii todella paljon etukäteisharkintaa eri asioiden kanssa ja aina tulee jotain, mitä et ole osannut ottaa huomioon. Yksi tällainen mielenkiintoinen asia on varausmaksun periminen. Ihmiset eivät mitenkään tahdo ymmärtää, että joku varausmaksu pitää olla, ettei varauksia tehdä ja sitten vaan hävitään ja siinä sitten vuokranantaja kiroilee, kun ei vuokralaista näy ja sekin raha jää saamatta.. .Mielenkiintoista on myös se, miten ihmiset ihmettelevät, miten verottaja suhtautuu tällaisiin ennakkomaksuihin… vuokranantajana minä taas pidän itsestään selvänä, että se ennakkomaksu hyvitetään asiakkaalla silloin, kun koko vuokra-ajan vuokra maksetaan ja sehän nyt taas on itsestään selvää, että tieto kokonaisuudessaan välittyy verottajalle. Kyllä tällainen toiminta on niin monen pykälän summa, että eipä siihen juuri aukkoja voi junailla! Se on sitten eri asia, jjos joku harrastaa vuokraustoimintaa niin, että tietoa ei asiasta anneta mihinkään, mutta luulisin , että siihen jo joku naapurikin puuttuisi, koska varmasti sen, että mökillä ravaa kaiken aikaa eri ihmisiä kiinnittää ulkopuolistenkin huomion, joten on se sen verran riskibisnestä, ettei ihan heti mieleen juolahtaisi edes yrittää! - No toivotaan, että jotenkin saan tämänkin asiaan rullaamaan järkevästi. Harmittaa vaan, kun kaikki asiat etenevät vähän kuin hidastetussa filmissä. JA minähän tunnetusti olen tässä, heti, nyt– ihminen, jonka kaikki asiat pitäisi aina edestä ripeästi!

Ehkä kärsivällisyys on yksi niistä asioista, joita minun pitää tässä elämässä oppia, joten jäitä hattuun! Asioilla on tapan järjestyä!

Nyt kello tikittää taas pikkuisen liian nopeasti, olen tunnin myöhässä suunnitellusta aikataulusta. –Puhelin on syyllinen. Oli pitkä keskustelu pojan kanssa— monta asiaa tuli mietintämyssyyn… mm. tämä suht uusi asia, ladattava lumilapio– Jostain pitäisi taikoa esiin joku, jolla on käyttökokemusta sellaisesta. Se vvoisi nimittäin olla ratkaisu siihen, että minäkin saisin pidettyä tämän talon terassin ja autotallin edustan hiukan siistimpänä kuin mitä se nytkin on, kun saisin lumet siirrettyä sivuun kulkureitiltä ja kivipenkin tuntumasta. Eli jos joku tietää, onko se lelu vaiko hyödyllinen kapine, niin mielellään voisi asiasta kertoa!

Nyt sitten yrittäkää muutkin nauttia kauniista, aurinkoisesta talvi-ilmasta. Minäkin yritän, vaikka välillä manaankin koko talvea. Pakkohan kuitenkin on myöntää, että on tämä puhdas, valkoinen lumi, joka kaiken alleen peittää kaunista kateltavaa!

 Vuosi alkoi poikkeuksellisesti.    Olin maanantaina käymässä kotikonnuilla, Vuolenkoskella. siellä oli nimittäin   sikäläisen Viihteelliset -kuoron  vuoden viimeinen esiintyminen seurojen talolla. Se on paikallinen, harrasteryhmä, joka on jo muutaman vuoden  esiintynyt pari kertaa vuodessa erityisen omintakeisella, musiikkiin pohjautuvalla laulu-näytelmällä kyläläisten ja miksi ei muidenkin iloksi. Ensimmäisen kerran osuin paikalle vahingossa. Sen jälkeen olen raivannut kalenteriini sille paikalle aina käynnin Vuolenkoskelle. Syy: elämässä on niin vähän iloa ja naurua, että jokainen mahdollisuus siihen on käytettävä hyväkseen! Ja näissä esityksissä ei koskaan ole ollut tylsää. Siellä on joka kerran ollut ilo katossa ja naurulihakset ympäri kroppaa ovat saaneet tiukan tunnin treenausta. Ja mikä parasta. mieli aina esityksen jälkeen on ollut iloinen ja tyytyväinen. Sen verran jokaisen pitäisi huolehtia omasta hyvinvoinnistaan, että järjestää itselleen pari kertaa vuodessa taatun hyvänolon ja -mielen tapahtuman! Ja kun joka kerta viimeisin esitys on ollut edellistä tasokkaampi ja hauskempi, näitä esiintymisiä on alkanut odottaa enemmän ja enemmän.

Nyt,  kun näytös päättyi, yleisölle kerrottiin, että viikon päästä on päätetty ottaa ohjelmaan uusinta, kun tämän ensimmäisen kerran liput myytiin loppuun jo ennen kuin esitystä ehdittiin edes markkinoida!  Joten nyt on ainutkertainen mahdollisuus aloittaa uusi vuosi hauskalla ilottelulla ja saada omalle vuodelleen riemullinen lähtö! Uusintaesitys  on siis Loppiaisena, 6.1.2025 klo 18 Vuolenkosken  seurojen talolla Kymppi on halpa hinta omasta hyvinvoinnista! Tilaa siis lippusi heti!

Ja jaa tätä tietoa ystävillekin! Minulla oli esityksessä mukana Karkkilasta kaksi ystävää, jotka kiittelivät minua moneen kertaan siitä, että pyysin heidät mukaani. "Moni ammattiteatterikaan ei pysty tuollaiseen suoritukseen!"   Ollaan ylpeitä siitä, että meillä on täällä joukko loistavia näyttelijöitä, laulajia ja itsensä mukaan toisten viihdyttämiseen heittäytyviä ihmisiä, jotka asettuvat milloin minkäkinlaiseen rooliin ja antavat meille elämään mukavia hetkiä! KIitos ihan jokaiselle ja onnellista tulevaisuutta vuosiksi eteen päin!
t. Titta, siellä yhdellä Koskenniskan kalliolla 77v sitten kävelemään opetellut tytön tyllerö. 

Yritin palauttaa mieleeni koska minulla olisi ollut yhtä rankka vuosi kuin kulunut vuosi oli. Ei ollut ihan helppo tehtävä. Pitkän elämän aikana on toki ollut vuosia, jolloin jaksaminen on ollut äärirajoilla, mutta kun luonteeni on kuitenkin sellainen, että se haluaa jättää menneet asiat taakseen, heti kun niistä on selvitty, ei niistä koettelemuksista jää pysyviä traumoja, tai ainakaan paljoa. Ehkä kuitenkin muutama vuosi on jäänyt mieleen muita rankempana… bestiksen menetys oli ehdottomasti sellainen, se oli vuosi 2008. Toinen hirvitys oli Estonian onnettomuuden vuosipäivä, jolloin menehtyi myös minulle hyvin läheinen ihminen. Eikä tuo viime vuosikaan, 2023 helppo ollut. Siihen sisältyi toisen hyvän ystävän menehtyminen ja miehen vakava sairastuminen. Mutta nyt sitten tämä mennyt vuosi on kyllä ollut kaikista rankin… tytön terveysongelmat ja miehen kuolema sotkivat elämäni lähes kaikilla sektoreilla ja olen saanut pinnistellä oman terveyteni /sairasteluni lisäksi sekä taloudellisesti, että erilaisten käytännön asioiden kanssa niin, että montaa rauhallista ja seesteistä päivää ei tähän vuoteen ole mahtunut. Ajoittain on ollut tunne, että tästä ei enää voi selvitä täysipäisenä. Itku on ollut myös herkässä. Sitäkin on tullut varmaan enemmän kuin aikaisempina vuosina yhteensä!

Toki menneeseen vuoteen on mahtunut hyviäkin asioita. Nämä vastoinkäymiset pistivät minut myös miettimään asioita toisenlaisista kuvakulmista. Itsekkäämmin kuin ehkä koskaan ennen. Kaikki tapahtunut sai minut tajuamaan, että on asioita, joille en mahda mitään, joten on parempi, että huolehdin vain ja ainoastaan omista asioistani, koska kaikkien arvomaailma on kuitenkin erilainen ja jokaisella on omat tavoitteensa ja toiveensa elämälle. Se, että jäin totaalisen yksin, antoi toisaalta minulle aikaa ja tilaa käsitellä asioita ilman ulkopuolisia paineita. Saatoin rauhassa kuunnella myös itseäni ja tarpeitani.

Nyt kun vuosi vaihtuu voin jättää menneen vuoden ongelmat taakseni. Kääntää selkäni ja katsoa toiveikkaana tulevaisuuteen, mihin uuden vuoden, vasta syntyneen vauvan, askeleet päättäväisesti suuntaavat. En tiedä, mitä vuosi tuo tullessaan, mutta odotan siltä uusia, hyviä asioita . Kaikki varmasti toivomme, että uudet tuulet ja kokemukset avaavat meille uusia näköajoja ja lisäävät ymmärrystämme elämän tarkoituksesta ja ehkä myös siitä, mitä itse kukin olemme täällä oppimassa.

Jouluni oli yksi parhaista. Ei turhaa hössötystä, ei paketteja pakettien vuoksi.,, aito ja hyvä fiilis…. Hyvä mieli oli kaverina vielä seuraavana aamunakin, kun keittiökin oli siisti ja astiat tiskikoneessa ja pientä herkkua jätetty jääkaappiin mammin hiukopalaksi. Tapanina sitten vielä Neiti Kesäheinä vanhempineen kävi tervehtimässä.—Prinsessa pikkuisen alkuun vierasti mammin syliä… ilme muuttui heti, kun käänsin hänen kasvonsa äitiä ja isää kohden. Myöhemmin kyllä sitten naureskeli jo minullekin.—Tästä opimme, että ihmislapsi ei tunnista aikaisemmin tapaamaansa ihmistä, jos välissä on muutamia viikkoja toisin kuin koiranpentu, joka muistaa jokaisen tapaamansa ihmisen lopun ikänänsä! - Tästä tulee aina mieleeni Emma, pieni koiranpentu, joka matkusti minun sylissäni parisataa kilometriä vanhan työtoverini uudeksi koiraksi ja kun sitten pari vuotta myöhemmin menin käymään heillä, Emma ei inahtanutkaan, kun menin pihaan, vaan kipitti iloisesti minua vastaan. Omistaja oli hämmästynyt, kun Emma oli muuten hyvin tarkka vahtikoira. Koirin hajuaisti on uskomattoman tarkka. Olisipa ihmiselläkin edes 10% siitä tarkkuudesta. Mutta eipä' taida olla.

Katsoin kelloa tänään klo 15.40. Ulkona oli vielä valoisaa, joskin sumuista. Ei kai se nyt näin äkkiä rupea valoa lisäämään?!! Muistan ihan hyvin, kun jonkun kanssa ihmeteltiin pikkuisen ennen joulua, että ulkona oli pilkkopimeää puoli neljältä! Ja nyt ei maassa ole edes lunta valaisemassa, niin kuin ennen joulua vielä oli.

Kalenteri on vaihdettu taas ja sen puhtaat sivut antavat mahdollisuuden täyttää sivuja uusilla merkinnöllä. Se on aina yhtä hauskaa…, kun ei tiedä ja voi suunnitella vaikka mitä kivaa… pari päivää sitten törmäsin netissä Anna-lehden vuosihoroskooppiin. En yleensä horoskooppeja juurikaan lueskele, mutta nyt oman merkkini alku oli kuin suoraan omista ajatuksistani paperille pistetty, joten lukaisin sen sitten kokonaan ja nyt sitten voin ehkä vuoden päästä kertoa, pitikö paikkansa! Printtasin huvikseni itselleni myös joidenkin kavereiden horoskoopit ja ajattelin, että niitäkin voisi sitten vuoden päästä katsella sillä silmällä. Että menikö ihan pieleen…

Joskus aikanaan minulle teki oman horoskoopin muuan ex työkaveri, joka harrasti astrologiaa. Se osui niin nappiin, että oli pakko uskoa, että siinäkin joku idea on. Mutta kuten sanottu… vähän huuhaan puolellehan se kyllä omasta mielestäni yleensä menee… Hyvää ja Onnellista Uutta Vuotta joka tapauksessa kaikille tiistaikirjeen lukijoille! -  Ehkä siitä tulee nyt hymyn vuosi!